Tule mukaan

lauantai 25. helmikuuta 2017

Uuden hinku



Hirvittävä uuden hinku päällänsä! Pakko nypertää siellä ja täällä, siirrellä tavaroita, hypistellä asioita ja suunnitella tulevaa. Jos se vain minusta on kiinni, niin nyt lähtee koko torpan sisustus ihan uuteen suuntaan!





Afrikankukkapeitto etenee erittäin hitaasti ja sitäkin epävarmemmin: jokaisesta palasta tuntuu tulevan vähän omankokoisensa. Paloja on nyt valmiina 38, eli muutama vielä puuttuu vaaditusta 175 neliöstä. Onneksi niitä on sentään mukava virkata! Se vielä puuttuisi, että haluaisi virkattua peittoa todella kiivaasti, mutta virkkaaminen olisi vastenmielistä puuhaa. 


Mukavia viikonlopun hetkiä! Minulla on sellainen kutina, että huomisesta tulee erityisen hyvä päivä!

Ahneista ahnein kirppismyyjä



Aina silloin tällöin törmää sellaiseen ajatukseen, että tavaroitaan myyvä kirppiskaupittelija on ahne ja itsekäs, kun koettaa saada tavaransa mahdollisimman hyvään hintaan myytyä. Eräässä kotiaiheisessa ryhmässä joku kysyi hinta-arviota myyntiin ajattelemilleen retroverhoille, ja muutamat vastaukset yllättivät: selkeästi tiettyjä keräilijöitä kiinnostavat verhot pitäisi myydä parilla kolikolla, paitsi jos on ahne ja haluaa riistää ostajaa. 


Anteeksi kuinka? Mistä kumpuaa sellainen ajatus, että myyjän pitäisi jotenkin holhota tarjouksen tekijää ja osata päättää, mihin kenelläkin on vara tai tarve? Eikö samalla logiikalla voi yhtä hyvin ajatella, että ostaja on ahne, jos haluaa riistää myyjältä tavaran pilkkahintaan.


Olen aina ollut ahkera kirppisten kävijä sekä ostajan että myyjän ominaisuudessa: ostajana teen hyviä löytöjä ja myyjänä pääsen eroon turhasta tavarasta. Kun oma maku muuttuu tai haluaa kotiin muuten vain uutta, kirppiksen kautta on hyvä pyrähtää. Koti saa uuden ilmeen ja vanhat tavarat pääsevät kiertoon. Näppärää!





Kirppistavaroiden hintaan vaikuttaa ennen kaikkea myyntipaikka: jos myy retroverhoja perähikiän taaimmaisella navettakirpparilla, voi varautua siihen, ettei ketään kiinnosta mihinkään hintaan. Käytetyn tavaran liikkeessä samojen verhojen hinta on jo paljon korkeampi, ja jossakin sopivassa myyntiryhmässä huutokaupalla myytynä hinta saattaa kohota pilviin. Tavallisella kirpparilla viisi euroa on iso raha, mutta netissä hyvillä kuvilla ja oikeassa ryhmässä tavara pääsee oikeuksiinsa, ja jo pelkät postikulut ylittävät helposti sen, mitä koko tuotteesta suostuttaisiin perinteisellä kirpparilla maksamaan.





Myyntipaikan lisäksi myyntionneen vaikuttavat monenlaiset X-tekijät: jos myynti-ilmoituksen ympärille syntyy kuhinaa, tavarat käyvät helpommin kaupaksi. Kuhinaa voi synnyttää vaikka niin, että laittaa samaan kohteeseen myyntiin monta eri tavaraa (esimerkiksi kaikki Muumi-mukit saman ilmoituksen alle yksittäin myyntiin sen sijaan että tekisi jokaiselle mukille oman, erillisen ilmoituksen). Joulun alla voi olla enemmän kiinnostusta arvokkaaseen keräilytavaraan, ja lapsilisäpäivän tienoilla kotiäideillä on erityisesti varaa shoppailla.


Tutkimattomia ovat ostajien tiet, ja joskus liian matala hinta voi joko karkottaa ostajat tai houkutella puoleensa himohamstraajia, jotka eivät viitsikään saattaa kauppoja loppuun vaan tekevät oharit, kun innostus tunnin päästä varauksesta hiipuu. Itse yritän nykyään välttää ilmaiseksi lahjoittamista netin kautta, koska ilmaisuus ja oharit kulkevat käsi kädessä: jos tavaralla on jokin rahallinen arvo, sen noutaminenkin otetaan helposti vakavammin. Jännittävin esimerkki tästä kummallisesta ilmiöstä on kesältä, kun kaupittelin paria puista hyllyä. Ensimmäisessä ilmoituksessa seinähyllyt maksoivat 10 euroa, mutta ketään ei kiinnostanut. Toiseen ilmoitukseen lastasin röykkiön tavaraa joko ilmaiseksi lahjoitettavaksi tai eurolla myytäväksi. Ilmoitus herätti heti kiinnostusta, ja kolme ihmistä varasi tavaroita. Noutoajat sovittiin seuraavalle päivälle, ja seuraavana päivänä kaksi kolmesta perui noutonsa. Laitoin juuri eurolla kaupittelemani hyllyt kolmannen kerran myyntiin, tällä kertaa viidellä eurolla. Ja niin siinä kävi, että kaupat lopulta syntyivät. Liian kallis ei käy kaupaksi, mutta liian halpaan ei viitsitä suhtautua vakavasti. Ehkä silloin helpommin ajattelee, että tavarassa on jotakin vikaa, eikä se olekaan minkään arvoinen.




Entäpä sitten ilmaiseksi saatu tavara? Totta kai joku Bengalintiikerin DVD-levy on menettänyt arvostaan terävimmän kärkensä sillä, että sitä on jaettu jokaiseen talouteen pyytämättäkin. Mutta entä vaikka äitiyspakkauksen vauvanvaatteet? Nehän ovat olleet ilmaisia. Jos olen joskus vuosia sitten saanut lehtitilauksen kylkiäisenä Pentikin ison hopeisen poron ja Harri Kosken Block-valaisimen, täytyykö nekin jakaa eteenpäin ilmaiseksi, jos niihin kyllästyy? Kuuluuko kaupat tehdä ostajan hyväksi, ettei vahingossakaan itse hyötyisi ollenkaan?


Pahin synti on varmasti myydä tavara niin, että siitä saa jopa enemmän kuin on itse aikoinaan maksanut. Aloituskuvan keltaisten verhojen hinta kipusi huutokaupassa peräti yli 50 euron, ja kirpparilta löytynyt värikäs nojatuoli lähti eteenpäin huikeaa 120 euroa vastaan. Onko tässä nyt kirpputorien perimmäinen idea hukassa ja pitäisikö potea huonoa omaatuntoa? Pitäisikö myydä aina sille, joka halvimmalla ostaa, vaikka kiinnostuneita olisi jonoksi asti? Voisiko ajatella, että kysyntä määrää hinnan ja aikuinen ostaja on kykeneväinen päättämään siitä, paljonko mistäkin on valmis maksamaan.





Keltaisten verhojen ja värikkään nojatuolin tapaus ovat tietysti täysin poikkeuksellisia tapauksia, mutta niitä kelpaa muistella silloin, kun nettikirppismyynti ottaa muuten päähän! Tuoreessa muistissa ovat Muumi-mukien toistuvat oharit, uudelleenmyyntiyritykset ja parin viikon vänkäys huutajan kanssa, joka lopulta teki oharit monenlaisten kirjavien ja vaiherikkaiden kertomusten jälkeen. Viime aikoina kaupittelin kirjoja ja sain 30 myytyä, mutta tunnin päästä noutojen sopimisesta alkaa hervoton perumisrumba ja parikymmentä (!) kirjaa jää lopulta noutamatta: joku sairastuu, joku saikin kirjoja toisaalta, joku ei koskaan enää palaa aiheeseen. Kaiken huippu oli paikallisen kirppispalstan huutokauppakohteisiin tulleet höpöhuudot, jotka huutajat hetken päästä poistivat kaikessa hiljaisuudessa. Näiden huonojen nettikirppiskokemusten jälkeen nousee sellainen tunne, että kirpparilla myyjä on vastuussa kaikesta, mutta ostajan ei tarvitse sitoutua mihinkään.


Nettipalstat ovat periaatteessa kauhean kätevä tapa päästä irtotavarasta eroon, mutta viime aikoina omalla kohdallani on ollut enemmän ohareiden tekijöitä kuin ostajia: tälle viikolle varattiin neljä noutoaikaa, joista nolla ihmistä kävi noutamassa ostoksensa. Hermothan siinä vitkuttelussa ja pelleilyssä lopulta meni, joten ei auttanut muuta kuin varata pitkästä aikaa pöytäpaikka perinteiseltä kirpparilta. Perinteisellä kirpparilla on niin paljon tarjontaa, ettei kauppa ollenkaan välttämättä käy samaan tahtiin eikä varsinkaan samaan hintaan kuin nettikirppareilla, mutta eipähän ainakaan tarvitse vaivata päätään minkäänlaisella vänkäämisellä.


Kuinka sinä suhtaudut kirppismyyntiin? Onko halpa hinta osa kirpparin perimmäistä ideologiaa ja meneekö koko kierrätyskulttuuri pilalle, jos hinnat nousevat pilviin? Entäpä trokarit, jotka hamuavat halpaa tavaraa ja myyvät sen tarkoituksella kalliimmalla eteenpäin? Ärsyynnytkö, jos näet että itse myymäsi tavara on myynnissä toisaalla kalliimpaan hintaan?


perjantai 24. helmikuuta 2017

Grapponia esille



Vanha keltainen Grapponian maljakko on minun mielessäni muotutunut kevätastiaksi. On se toki muulloinkin käytössä, mutta jotenkin se on niin iloinen ilmestys, ettei sitä katsoessa voi olla ajattelematta kevättä. 


Samanlainen maljakko oli lapsuudenkotona, mutta omani löysin jokunen vuosi sitten muistaakseni Huuto.netistä. Erityisen ihanalta maljakossa näyttää värikäs tulppaanikimppu, mutta nyt täytyi paremman puutteessa tyytyä valkoiseen.








Uskomatonta, mutta niin vain näyttää kynttilävarastojen pohja ammottavan! Jos nyt hetken aikaa olisin täydentämättä varastoja ja nauttisin tyhjentyneestä kaappitilasta, niin olisiko se vähän niin kuin oikein kerjäämällä kutsuisi monen päivän sähkökatkoa luokseen? Kokeillaanpa kuinka käy!


torstai 23. helmikuuta 2017

Kultaa mustan pariksi



Pari kivaa kultaista kehystä löytyi kirpparillta, ja näin sai pitkään mutustelemani kehyskollaasi ensimmäiset jäsenensä. En vielä tiedä, mitä kehystäisin ja minne kollaasin nakuttelisin. Mutta olisiko aika muikeata yhdistää prameita kultakehyksiä ja yksinkertaisia, virtaviivaisia mustia kehyksiä!







Pitsiliinat ovat myös tuore kirppisostos: näistä on tarkoitus ommella valkoiset koristetyynyt sohvalle. Siis samaa sarjaa kuin meillä aikaisemmin oli värikkäinä mutta tällä kertaa hillityn valkoisessa sävyssä.





Ristipistot (vai kanavatyöt, en tiedä mikä niiden ero on) ovat alkaneet vaivihkaa vähä kerrallaan miellyttää silmää, ja kehystettyjä töitä olenkin aina silloin tällöin kirppareilla hypistellyt. Ehkä joku lankatyökin mahtuisi kollaasiin mukaan, vaikkapa sellainen perinteinen ruusu, mutta kokonaisuus ei saisi olla kovin synkkä. Omat valokuvat saattaisivat sopia, jos ne muuntaisi mustavalkoisiksi. Ehkä jopa ilmava tekstillinen taulukin kävisi joukon mukana, mutta sitä varten pitäisi keksiä joku järkevä teksti, joku joka ei ole niin kauhean korni.


Uusi keräilyn kohde on siis syntynyt! Ennen kuin rupeaa nakuttelemaan yksittäisiä kehyksiä seinille, täytyy etsiä vielä muutamia kehyksiä joukon jatkeeksi. Lähden nyt liikkeelle kehykset edellä, kun en edes tiedä, mitä niihin laittaisi! Ehdottakaas jotakin!


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Pullahetki ja takaisin maan pinnalle



Laskiaispullakausi on alkanut. Koska en tänä(kään) vuonna syönyt yhtään runebergintorttua, ajattelin, että on aivan asiallista tasapainottaa tilannetta ja aloittaa laskiaispullien popsiminen hyvissä ajoin. Mitä aikaisemmin aloittaa, sen enemmän ehtii saada aikaiseksi!


Vasta kirpparilta ostettu pieni sivupöytä on osoittautunut oikein tarpeelliseksi. Sohvanurkkaus on tällä hetkellä lempitilani meidän kotona.





Pari postausta sitten jännityksellä odottamani asia on nyt ratkennut, ja voin varmuudella sanoa, että olisin mielummin pitänyt sen kutkuttavan jännittävän odotustilan kuin kipaissut tulevaisuudessa kurkkaamassa kuinka käy. Kävimme katsomassa aivan ihanaa pientä omakotitaloa, jossa oli hirsiseinät ja lautalattiat. Harmillisesti mummonmökissä oli vain tupakeittiö ja makuuhuone, ja vaikka kuinka ilmoituksen perusteella ajattelin, että lautalattia ja hirsiseinät korvaavat muut puutteet, oli kuitenkin pakko myöntyä tosiasioiden edessä: kaksi huonetta ja 60 neliötä on tälle eläintarhalle ihan liian vähän. Ehdin tietysti jo kuvitella, miltä Artekin messinkiset valaisimet näyttäisivät patinoitunutta hirsiseinää vasten, miten vaalea lautalattia saisi turkoosin sohvan loistamaan ja miten mukavasti aito tuli lämmittäisi. Yritän lohduttautua ajattelemalla, että jos sohva olisikin taloon mahtunut, olisimme itse joutuneet nukkumaan pihalla. Oma, valtava pihahan siellä tosiaan myös oli. Marjapensaat ja kaikki. Tässä pettymyksen tilassa tuntuu vahvasti siltä, että jos saisin lautalattiat, hirsiseinät ja pihan, nukkuisin mielelläni ulkona. Toisaalta saattaa olla, että pidemmän päälle sellainen kävisi rasittavaksi, mutta juuri nyt sitä on kyllä vaikea uskoa.


Ei se auta muuta kuin taas kerran kammeta murskautuneista unelmista takaisin maan pinnalle ja ankeaakin ankeampien kerrostaloseinien sisälle. Ehkä joku ihme vielä tapahtuu?


tiistai 21. helmikuuta 2017

Manu parturissa



Voihan Manu mainio, kun on taas käyty parturissa! Sen hirveän takkuisen karvapehkon alta paljastui kauhean laiha poika. Äkkiä ruokaa Manulle!




Normaalisti ei vielä näin aikaisin ajettaisi kesäkarvaa, mutta Manun turkki oli jotenkin aivan toivottoman surkeassa kunnossa. Sen karva huovuttuu herkästi vanuksi esimerkiksi taipeissa, mutta nyt vanua oli ihan joka puolella. Elmon karva on aivan eri laatua, eikä se koskaan huovutu, eikä Manunkaan karva ole ikinä ennen ollut näin pahana. Mitähän lie ollaan tehty eri tavalla kuin ennen? Ehkä oli vain liian pitkä trimmausväli.








Tolvanaltahan se vähän näyttää, mutta en paljon päätäni vaivaa epätasaisella leikkauksella: viikon päästä reuhka rehottaa taas, ja itse leikkaamalla säästää sievoisen summan rahaa. Eläinkaupasta joskus Elmolle ostettu trimmeri tuntuu kyllä Manun tiheään pöheikköön liian tehottomalta, ja se kuumuukin ennen kuin ehtii saada lähimainkaan valmista. Puhumattakaan saksista, jotka ovat niin tylsät, että niiden on ihan pakko olla jotkut taaperoiden harjoittelusakset. Pitäisiköhän ihan satsata kunnon välineisiin ja mistä niitä saa? Jotkut lampaalle sopivat keritsimet taitaisivat olla Manulle hyvät!


Yleensä koirat eivät paljon turkin leikkaamisesta piittaa, mutta minusta näyttää, että Manu nauttii uudesta keveästä olostaan. Se tuntuu taantuneen entisestään, ja ulkonakin hyppii ees taas ja vetää remmiä niin kuin joku kaksikuinen pentu. Kun Manu on oikein onnellinen, sillä on tapana pyörähtää kieppi sivusuunnassa pylly edellä, ja kieppejä se on taas vedellyt trimmauksen jälkeen erityisen tiuhaan tahtiin!


maanantai 20. helmikuuta 2017

Kutkuttava odotus



Karsintaprojekti ei tunnu loppuvan ikinä. Taas viime viikolla kävin pyöräyttämässä sitä iänikuista, häpeällistä himohamstraajan varastoa ja kannoin sisälle läpikäytäväksi muistojen laatikot. Muistojen laatikoista löytyy lapsen leluja, vauvavaatteita ja tolkuttomasti piirrustuksia, omia päiväkirjoja, vanhoja VHS-nauhoja elämän tähtihetkistä ja vaikka mitä. (Nostin videot esille, että saisin vietyä ne johonkin liikkeeseen muutettavaksi sähköiseen muotoon. Videot ovat yhä siinä mihin ne viimeksi jätin. Pelkään, että saamattomuuteni jatkuu ja päädyn tunkemaan ne takaisin laatikoihin.)


Muistotavarat ovat tietysti mukavia, mutta joku maltillinen määrä olisi suotava asia. Muistan, miten ala-asteikäisenä kaveri esitteli supersäntillisen äitinsä tekemää vauvamuistolaatikkoa, joka oli kenkälootan kokoinen rasia, johon oli siististi säästetty ihan vain muutamia valikoituja asioita. Pieni, ajatuksella kasattu laatikko ajaa varmasti asiansa ja vieläpä paremmin kuin valtavat kasat erilaista tavaraa ja vaatetta, jota on vaikea edes ruveta katselemaan sitten kun nostalginen hetki yllättää. Kun muistotavaroina säilöttyjä asioita alkaa karsia vasta vuosien päästä, on todella vaikea luopua tavaroista. Tämäkö nalle lähtee? Entä tämä 56-senttinen vauvanvaate? Jos olisi laittanut tavaraa pois sitä mukaa kun sitä ei enää tarvitse, ei olisi mitään ongelmaa tai kaipuuta menneestä roinasta. Ei edes muistaisi kaikkia niitä satoja pieniä vaatteita, joita on nyt vuosikausia hillonnut. Meiltä on nyt vuoden aikana lähtenyt todella paljon tavaraa, mutta yhtään asiaa ei ole ollut hetkeäkään ikävä.


Jotenkin olen saanut ihan lopullisesti tarpeekseni rojun määrästä, ja rankalla kädellä karsin noita vaikeita laatikoita. Yhtäkkiä, kaiken kyllästymisen jälkeen lelut alkoivatkin näyttää pelkiltä muovi- ja puupalikoilta: tätä kalikkaa katsoessako pitäisi päästä takaisin vauva-ajan tunnelmiin? Eikö puinen palikka loppujen lopuksi ole kuitenkin aika kehno muisto? Jätin tietysti jäljelle vaikka ja mitä, mutta määrällisesti laatikot vähenivät merkittävästi. Valtavasta äitiyspakkauksen vauvalaatikosta jätin jäljelle vain muutamat vaatteet ja höpsöt, typerän pienet sukat, sellaiset jotka erityisesti muistin. Omista vauva-ajoista kulkee mukana kaksi mekkoa, ja joskus mietin, että siinäkin on jo ihan tarpeeksi jos ei aivan liikaakin. Ehkä minunkin lapseni pärjää, vaikka jätinkin jäljelle vain muutamia vauvavaatteita.


Jos nyt toisesta päästä lähtee tavaraa taas kerran rankalla kädellä (en oikeasti ymmärrä, miten sitä rompetta voi riittää!), niin toisesta päästä seula vuotaa tasaiseen tahtiin. Miehen joululahjaksi ostamat Design House Stockholmin metalliset kynttilänpidikkeet kaipasivat jaloikseen pulloja, jotka nyt sitten löysin kierrätyskeskuksesta. Kirkkaan pullon pohjassa on K-kirjain, eli olisiko se Karhulaa? Näin sen jo aiemmin kierrätyskeskuksella, mutta silloin se maksoi naurettavat 20.80 euroa (olikohan hintalapussa joku virhe?). Meinasin nytkin kävellä ohi, mutta sen verran utelias olin, etten malttanut olla kurkkaamatta, onko hinta vielä yhtä valtava. Lasi oli kokenut melkoisen hinnanalennuksen, kun sen sai tällä kertaa 1.50 eurolla. Vihreän lasin kyljessä lukee VAT 69, mutta se tuskin on mitään erityistä merkkiä. Oli kuitenkin ihan sievän mallinen ja sopii minusta hyvin kirkkaan pullon pariksi.








Tänään on oltu aivan täpinöissä. Tiedättekö sen tunteen, kun saa jostakin uudesta asiasta toivon pilkkeen, mutta ymmärtää, että sen toteutuminen olisi epätodennäköistä jos ei aivan mahdotonta. Mutta kun saa idean päähänsä ja ehtii innostua, ei voi ajatellakaan enää muuta kuin että mitä jos. Järjen ääni, tuo kuoleva luonnonvara, yrittää jossakin takaraivossa jyskyttää ja valmistaa pettymykseen: no eihän se onnistu, onko siinä mieltäkään, onhan siinä 150 miinuspuolta ja parempi olisi jos vain antaisi olla. Innostuksen saanut mieli ei jaksa välittää tympeistä varoäänistä vaan keskittyy pieniin, idyllisiin yksityiskohtiin, yhtä epäoleellisiin kuin kauhukuvatkin. Lopulta täytyy kuitenkin malttaa mielensä ja vain odottaa, kuinka käy. Ehkä menee mönkään, ehkä menee nappiin. Ehkä lopulta meneekin niin, että haavekuva ei toteudu mutta ei toteudu kauhukuvatkaan, vaan uusi, odotettu asia laimenee ajan myötä ihan tavalliseksi harmaaksi arjeksi.


Jos nyt saisin käväistä hetken aikaa tulevaisuudessa, haluaisinkohan tietää kuinka käy? Vai haluaisinko säilyttää tämän epävarman, kutkuttavan odotuksen tunteen, jossa kaikki on vielä mahdollista.



(Nyt kun jälkikäteen luen tämän postauksen, huomaan että puhun yhtä aikaa vauvanvaatteista ja kutkuttavasta odotuksesta. En jää korjaamaan mahdollista väärinkäsitystä, jotta odottamani, ei-ketään-kiinnostava asia vaikuttaisi edes vähän mystiseltä.)