maanantai 21. elokuuta 2017

Seiniä vaille valmis tapetointi + maalaisia mietteitä


Jaha, lisää mustavalkoista tuppaa ovista ja ikkunoista. Nappasin kirpparilta mukaani yhden avaamattoman ja yhden melkein täyden rullan kutkuttavan kiehtovaa tapettia, vaikken vielä tiedäkään, mihin sitä laittaisin. Seiniä ei voi tapetoida (tai ehkä voisi, mutta en todellakaan viitsi), mitään pientä piperrystä en halua, joten olisiko se sitten joku jättimäinen seinälevy? 

Värivalinnat ovat aina yhtä vaikeita asioita: ihastun kerta toisensa jälkeen johonkin aivan räävittömään kuosiin, joka näyttääkin sitten omassa kodissa aivan karsealta ja saa lähtöpassit 0.2 sekunnissa. Mutta mitä me tästä tapetista tykätään? Maksoivat muuten puolitoista euroa rullalta Pelastusarmeijalla, jeejee :)



Kukkalautasetkin ovat olleet pidempään ostoslistalla. Saviruukkukokoelma on haalittu eri kirppareilta aikojen myötä, mutta sopivia lautasia ei ole tullut vastaan. Yhdet Arabian maltillisesti yhdellä raidalla kuvioidut lautaset olisivat kivat, mutta jos niitä sattuu tulemaan vastaan, ne ovat joko huonokuntoisia tai ruokottoman kalliita. Nämä pienet retrot lautaset olivat juuri hyvän hintaiset, 30 senttiä kuusi kappaletta. Huomaan, että minusta on vähä kerrallaan kehkeytymässä hyvin, hyvin pihi ihminen.

Aurinkoinen kuisti on toiminut mallikkaasti viherkasvihuoneena kesän ajan, mutta jossakin vaiheessa kasvit pitää siirtää takaisin sisätiloihin hallalta suojaan. Toivottavasti olisi oikein lämmin syksy oikein pitkälle.



Uusi viikko on taas edessä taaplattavana, mutta mieli palailee viikonlopun mökkireissulle. Ei olla piiiitkiin aikoihin vuokrattu mökkiä, vaikka mökkeily kuuluu ihan ykköslemppariasioihin elämässä. Oma mökki olisi tietysti aivan ihana, joku oikein kämäinen ja oikein syrjäinen, mutta toisaalta vuokramökkien kautta tulee mukavasti käytyä sellaisillakin paikkakunnilla, jonne ei muuten olisi mitään asiaa. 

Saattaisikohan oma mökki tyydyttää tätä maalaiselämän kaipuuta, joka on viime vuosina alkanut enenevissä määrin vaivata mieltä. Vai kävisikö siinä niin, että kaipuu vain kasvaisi entisestään? Koiratkin ovat mökillä ja metsässä niiiiin onnellisia, että niitä katsoessa tulee itsekin entistä onnellisemmaksi.



Pakkasessa on nyt mökkireissun jäljiltä talven varuille säilöttynä mustikkaa ja vadelmaa. Olen todella oravahenkinen ihminen ja talveen varautumisessa on minusta jotakin kauhean kiehtovaa ja jännittävää. Siihen nähden on tietysti kovin kummallista, että tämä on ensimmäinen kerta ikinä (lapsuuden jälkeen), kun oikeasti kerään ja säilön marjoja. Aika hurjan paljon puhetta, kun ottaa huomioon, että marjoja on yhteensä kasassa ehkä kolme litraa. Mutta ei se määrä vaan se ajatus. Olen marjoistani hyvin ylpeä.

Nyt kun on mustikkametsät valloitettu, täytyy kyllä tupata jonkun tutun mukana sienimetsälle. En tunnista yhtä ainutta syötävää sientä, ja itseopiskelukin tuntuu toivottomalta. Löysin näppärän oloisen sivuston sienten tunnistamiseen, mutta eipä se sivusto paljon auta, jos ei tunnista edes metsätyyppejä. Miten on voinut kaikki peruskoulun ympäristöopin opiskelu mennäkin niin hukkaan minussa! Olisinpa aikoinani kuunnellut.

Aika kaukana on se todellisuus, mutta minusta olisi mahtavaa, jos osaisi tunnistaa syötäväksi kelpaavia kasveja ja sieniä niin, että ihan itsekseen luonnossa kasvavat asiat voisi ottaa osaksi normaalia ruokavaliota. Lihansyöntiä olisi hyvä vähentää monestakin syystä, mitä edesauttaisi, jos oppisi tunnistamaan sienet ja tekemään niistä järkeviä ruokia.
 
Minusta tuntuu, että olen jakautunut kahtia: sisäisesti olen aivan maalainen ja hippiäinen, mutta ulkoisesti täysin tollo ja kädetön kaupunkilainen. Miten tässä näin on käynyt?

torstai 17. elokuuta 2017

Pikku kolari, pikku kolhu?

Voi tätä itsetyytyväisyyden määrää, kun on kerrankin kinkkisessä tilanteessa sattunut tekemään oikean valinnan! Erityisen vaikea on olla jotakin mieltä silloin, kun kaikki muut ovat toista mieltä: sitä helposti taipuu ja tyytyy yleiseen mielipiteeseen, kun ei halua vaikuttaa vaikealta.


Kävipä tuossa parisen viikkoa sitten autolla hurruutellessa niin, että olin osallisena minimaalisessa liikenneonnettomuudessa. Keskusta-ajossa körryytellessä ja jonoon jarrutellessa joku ajoi vauhdilla perään niin, että oma auto tuuppasi edellä olevaan kiinni. Sattui siis kolmen auton ketjukolari, jota jäätiin setvittelemään sivummalla. Yritin kurkkia autoon tulleita vaurioita ja muistin, miten jokunen vuosi sitten sain sukulaismiehiltä satikutia, kun en tiennyt, mistä konepelti avataan. JOS SATTUU ONNETTOMUUS, PITÄÄ OSATA AVATA KONEPELTI, minulle vouhkattiin. No sattui onnettomuus. Avasin konepellin. Osaan tasan tarkkaan tarkistaa öljyt ja juuri ja juuri lisätä pyyhkijännesteitä, eikä kummastakaan näistä taidoista ole hyötyä onnettomuustilanteessa. Mutta ilmeisesti tärkeintä on, että on konepelti avattuna onnettomuustilanteen jälkeen.





Setvimistilanne oli kaikille kolmelle osalliselle vieras, ja minä olin meistä se, joka halusi poliisin paikalle. Ensimmäiselle jonossa ei käynyt kuinkaan, koska oma autoni osui peräkoukkuun, ja hän vaikutti olevan valmis jatkamaan matkaa oman autonsa tilanteen tarkistettuaan. Peräänajaja olisi tarjonnut yhteystietojaan, mihin melkein jo suostuin, kun mieleen muistuivat autokouluopettajan opetukset vuodelta 2004 ankean rovaniemeläisen autokoulun kellarista: aina, aina, kun sattuu pienikin liikenneonnettomuus, kutsutaan poliisi paikalle. Juuri tänään kuulin, kuinka jollekulle oli käynyt vastaavassa tilanteessa niin, että vastapuoli antoikin olemattomat yhteystiedot! Kahden kaupalla korvauksia on myös turha ruveta jälkikäteen penäämään, jos puolueeton taho ei ole käynyt kirjaamassa ylös tapahtumia.


Kun tilanne sattui kohdalle tietysti täysin yllättäen, eikä autolle näyttänyt käyneen sen pahemmin muutamaa naarmua, karrelle taipunutta rekkaria ja leimasimen lailla auton takalistoon painunutta peräänajaneen rekkaria lukuunottamatta, tuntui liioittelulta soittaa poliisia. Viitsiikö sitä vaivata, onhan niillä varmaan parempaakin tekemistä. Vielä hölmömmältä tuntui, kun paloauto hetken päästä ajoi paikalle pillit ujeltaen. Hävetti tehdä sellainen numero pikku kolhusta.


Mutta tänään! Nyt seuraa ihmiset painavaa autotietoutta: katsokaas, kun se puskuriosa autossa ei olekaan peltiä (!) vaan kumimaisen kimmoisaa muovia! Se ei törmätessä suinkaan painu rusinaksi, vaan palaa ennalleen niin kuin leipomisvalmis pullataikina. Törmäyksen jälkeenkin perä ja etuosa näyttivät ihan asiallisilta, mutta kun tänään käytin autoa vahinkotarkastuksessa, kävi ilmi, että alla olevat rautaiset puskurit (en muista niiden nimeä) ovat vääntyneet ja ne pitää vaihtaa. Varaosia, työtä, maalausta ja 1 900 euron lasku! Olisipa mahtava ruveta setvittelemään tätä jälkikäteen peräänajan kanssa tekstiviestein: "Hei laitax pari tonnii tilille, thanx".







Vahinkotarkastaja sanoi, että tämä on aivan tyypillinen tilanne: onnettomuuden jälkeen ihmiset eivät osaa katsoa oikeita paikkoja, ja kun lasku lopulta tulee, syntyy närää, eripuraa ja maksuhaluttomuutta. Vahinko ei välttämättä näy päällepäin ja yksinkertainenkin korjauslasku onkin yllättäen aika muikea.


Nyt koko korjausrulijanssi hoituu automaattisesti ja yksiselitteisesti vakuutusyhtiön kautta. Siitä pienestä töytäisystä ja omin silmin katsomalla en olisi ikinä arvannut, että laskusta tulee pari tonnia. Pari tonnia! Onneksi, onneksi, onneksi pidin pääni ja soitettiin poliisi paikalle kirjaamaan tapahtumat ylös. Jos autokoulun opettaja ei aikoinaan olisi painottanut tätä asiaa, olisin aivan varmasti antanut olla, kun se ei muidenkaan mielestä vaikuttanut olevan niin tarpeellista.


Onni tietysti, ettei kenellekään käynyt kuinkaan. Onni on myös vahingot ylös kirjaava poliisi ja käsittämättömän ongelmitta toimiva vastapuolen vakuutusyhtiö.


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Puhtaalta pöydältä


Koulu on lähtenyt käyntiin mukavalla tohinalla. Kohta lapsella tulee täyteen ensimmäinen viikko kuudetta luokkaa! Enää viimeinen vuosi alakoulua jäljellä, huh huh.


Alkavan lukuvuoden kunniaksi siistittiin lapsen koulupöytää. Tavarat lähtivät tasolta, kun niille saatiin paikka seinältä. Vanerilevyllä on nyt koria, pikkukaappia, nipsua ja koukkua. Vasemman laidan kartongille pitäisi vielä taiteilla sellainen näöntarkastustaulu, kunhan keksisi jonkun järkevän tekstin!





Sahailin päreiksi kirpparilta löytyneen vanhan korkkitaulun ja tein siitä A-kirjaimen lapsen nimen mukaan. Korkki olikin melkolailla totuttua vaneria pehmeämpää, ja hyvä kun en hujauttanut sahalla korkkitaulun päästä päähän, kun rupesin kirjainta työstämään. Reunat jäivät melko höttöisiksi, ja sivelin ne liimalla, etteivät enää pölisisi. Tästä tuli minusta aika kiva!






Kesäloma on enää pelkkä muisto vain, mutta onpa ollut mukava palata taas arkiseen arkeen :)

lauantai 12. elokuuta 2017

Tarkan markan pirkko lämmityspuuhissa


Helei sateiset, pimeät loppukesän päivät! Pönttöuuni oli melkein koko kesän tauolla, mutta nyt jo alkaa olla sellaisia satunnaisia vilpoisia päiviä, että uunia polttelee ihan lämpimikseen. 

Puulla lämmittäminen on meille ihan uusi juttu, ja tehokas polttaminen on ollut vähän opettelussa ihan tuhkien tyhjentämisestä ja oikeaoppisesta sytyttämisestä lähtien. Sain kuitenkin näppärät vinkit talven varalle: uuni on tehokkaimmalla käytöllä, jos sitä polttaa kaksi pesällistä aamulla ja kaksi illalla. Ilma kiertää uunin kyljissä ja lämmittää tiilet. Kun tiilet ovat lämmenneet, niitä ei voi enää lämmittää lisää, eli ylimääräinen polttaminen on turhaa. Minun ajatukseni kun oli, että sitä enemmän lämpenee mitä enemmän polttaa.





Kahvittelukaveri toi tuliaisina ihanan krysanteemin.  Se pitäisi varmaan raaskia laittaa pihalle, mutta ihastelen sitä vielä hetken sisätiloissa.




Olen viime päivinä pyöritellyt raha-asioita oikein urakalla. Kyselin nettipankin chat-toiminnossa pankki-ihmiseltä vinkkejä säästämiseen, kun pankki-ihminen halusi soittaa ja selittää asiat paremmin puhelimessa. Tuli sieltä ihan hyviäkin neuvoja, mutta pikkuisen oli sellainen olo kuin olisi puhunut provikkapalkalla olevan puhelinmyyjän kanssa, joka haluaa henkensä pitimiksi kaupata koko vuoden Cosmopolitanit kerralla. Pankki-ihminen halusi tehdä minusta säästäjäprofiilin, ja kun kerroin olevani tarkan markan tyyppi, hän samaistui minuun, kertoi itsekin olevansa samanlainen ja kehui, miten näppärää on ajatella asiat markoissa. Kiitin neuvoista, sanoin paneutuvani niihin paremmin omalla ajalla, tein niin ja päädyin lopulta omiin ratkaisuihin. Ihan ereihin, joita neuvottiin. Siinä meni pankkivirkailijalla kyllä monta minuuttia hukkaan.


Parhain mustikkakausi lienee käsillä, mutta meillä ei ole poimittuna yhden yhtä marjaa. Varmaan pian pitäisi suunnata metsään ennen kuin joulu taas yllättää ja on liian myöhäistä!


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Resupekasta puudeliksi


Koiranturilaat Elmo ja Manu kävivät eilen aivan oikealla ammattitrimmaajalla, Elmo toista kertaa elämässään, Manu ensimmäistä. Annoin trimmaajalle poikien suhteen vapaat kädet. Odotin, että Elmosta tulee siistinnäköinen ja Manusta ehkä vähän siistimpi kuin ennen trimmausta.

 
Hinnastossa oli pieni haitari, johon vaikuttaa koirien käyttäytyminen. Elmo ja Manuhan tietenkin rettelöivät trimmaajalla niin, että saatiin maksettavaksi korkeampi maksu: Manu oli kuulemma arastellut ja satavarmasti vollottanut koko ajan, Elmo taas oli hipsuttanut jalkojaan mielenosoituksellisesti niin, ettei niitä pystynyt ajelemaan. Vasta trimmauksen loppuvaiheilla Elmo oli antanut periksi ja päästi trimmaajan tekemään työnsä loppuun. On se kyllä jääräpää.


Edellisestä trimmauskerrasta oli jo vierähtänyt melkoinen tovi, ja sakki alkoi olla aika tollon näköistä. Tässä pojista yhteiskuva ennen trimmausta:


 
Tässä Elmo ennen:






Manu ennen:






 Ja sitten jälkeen-kuvat! Tässä Elmo:



 






Elmo nuortui ainakin kymmenen vuotta! Sen karva on aina ollut vähän vivahteikas niin, että jostakin kuultaa ruskea, jostakin valkoinen. Nyt kun karva on ajettu lyhyeksi, sen päälaki kiiltää harmaana. Ei kai se vielä ole alkanut vanhuuttaan harmaantua? Elmo on vasta kuusivuotias!





 Mutta mitä tapahtui Manulle?





AHHAHAHA! Manu tuli takaisin puudelina! Sen hännänpäässä on tupsukka! Manu on nyt aivan oikea rouvashenkilön fiini pupsi.







Olen aina pitänyt Manua vähän tollerona, mutta kaiken tuon karvakasan alla se onkin oikeasti hoikka, pitkä ja siro pieni neiti. Ollaan parin päivän ajan Manulle naurettu, mutta Manua itseään ei trimmaus tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen.


Ei olisi itsellä käynyt mielessäkään, että partakarvat voi kokonaan ajaa pois. Sehän tarkoittaa tietysti siistimpää ruokailua, mutta nyt myös näkee Manun ilmeet paljon paremmin. Trimmaajalta päästessä näin ensimmäistä kertaa, miten Manu hymyilee.





 Ja vielä Elmo ja Manu ennen ja jälkeen:




Onpas ihana, kun on koirat taas hetken aikaa siistinnäköisiä. Normaalisti ei pidetä näin pitkää trimmausväliä, ja jotenkin sitä ehti jo sokeutua omien koirien sottaisuudelle. Nyt ne ovat ihan oikeat jalosukuiset seropit.


Olisihan se jännä, kun itsekin näyttäisi kampaajakäynnin jälkeen aivan toisen lajin edustajalta, vaikka hevoselta. Mitä tykkäät Elmon ja Manun uudesta syyslookista?


tiistai 8. elokuuta 2017

Söpistelyä ja sommittelua



Enää kaksi päivää koulun alkuun! Nyt on uusittu muksun vaatekaappi ja penaalin sisältö: eteisessä ensimmäistä koulupäivää odottaa uudenkarheat, hienot kengät, joita ei ole vielä ollut lupa pukea päälle. Huolella valittu takkikin on vielä käyttämätön, eikä uusia kyniä ja kumeja ole avattu pakkauksistaan. Koulun alkamiseen täytyy vähän ladata jännitystä pienillä uusilla jutuilla, että jaksaa sitten tsempata seuraavaan lomaan saakka. 

Käytin koirat tänään trimmauksessa ja siinä odotellessa näemmä tyhjensin kaikki Oulun kirpparit. Söpöt jutut vain jaksavat viehättää, vaikka yhdet väriöveriähkyt jo kärsinkin. Onneksi on kuistit; niille voi laittaa sellaista herkkää söpistelykamaa, jota ei ehkä muualla jaksaisi katsella. Pinkki metallinen lintuhäkki kantaa nyt sisällään aikaisemmin kierrätyskeskuksen ilmaislaarista löytynyttä kaktusta. Virkattu kaktus on laitettu maalatun säilyketölkin sisälle. Aika nokkela askarteluidea!

Kanavatyöstä suunnittelin tekeväni sohvatyynyn lahjaksi. Emmin taulun ostamista, ehdin sen jo palauttaa kerralleen myyntipöytään, kun taas nappasin sen uudelleen mukaani. Nyt kun se on kotona, en ehkä raaskikaan antaa sitä pois. Jonkun itse näpertämä kukkatyö on hirveän sympaattinen, ja se löysi heti meiltä paikkansa. Sininen Taika-muki taas tuli punaisen ja valkoisten kuppien kaveriksi. Lapsi oli erityisesti toivonut tätä sinistä mukia, ja nyt se sitten sattui tulemaan kirpparilla sopuhintaan vastaan.




Vähemmän söpistelyä mutta enemmän sommittelua vaatii lapsen työpöydän taakse suunnittelemani tarvikehyllykkö. Vai mikä se on? Tuollainen vanerilevy, jolle ajattelin kiinnittää erilaisia koreja ja nipsukoita. Alas voisi vielä liimata tai ruuvata korkkilevyä, johon voi kiinnittää lappuja nastoilla. Vanerilevy on vaneriliikkeestä haettu, ritilähylly kierrätyskeskuksesta 50 senttiä, nipsukat jostakin askarteluliikkeestä, musta avainkaappi kirpparilta, pieni liitutaulu myös ja jämäkät kartongit samoin. Kartongille ajattelin askarrella valkoisen paperin, johon voisi kirjoittaa jotakin sellaisella "näöntarkastusfontilla", siis ylös suurempia kirjaimia, alas pienempiä. 

Ehkä vielä jonkun kirjaimen voisi sahata ja maalata joukon jatkoksi? Tai kirjain siitä korkkitaulusta. Ja purkkeja tietysti tarvitaan aina! Ullakolla pitäisi olla joutilas musta nipsuvalaisin. Vai laittaisiko tähän sittenkin roikkuvan valosarjan?




Tätä on nyt pyöritelty: mitenhän osaisi valita hienoimman mahdollisen järjestyksen ja hienoimmat mahdolliset tavarat! Huominen on vielä aikaa sisustaa. Sitten on aika palata takaisin koulun penkille.


lauantai 5. elokuuta 2017

Leppoisa lauantai


Elmo-turrikka viettelee onnellisen leppoisaa lauantaipäivää tyystin tietämättä, mitä sen pään menoksi on suunniteltu: sain vihdoinkin aikaiseksi varata koirille parturiajat! Elmo on käynyt oikealla ammattitrimmaajalla yhden kerran nuorena kloppina, mutta Manulle kokemus on uusi. Koirat pitäisi trimmata useamman kerran vuodessa, muutaman kuukauden välein, etteivät ne räjähtäisi katukoiran näköisiksi, mutta nyt edellisestä trimmauksesta on jo vierähtänyt melkoinen tovi. Kotona trimmaamisesta kun syntyy aina sellainen sotku, ettei siihen ihan huvikseen viitsi ryhtyä. Jännä nähdä, mitä oikea trimmaaja saa Manusta aikaan.

Vielä on sisällä kovin kesäiset tunnelmat, vaikka syksy alkaakin jo hiipiä mielen päälle. Tuo vaneritaulu on muuten vinksahtanut ihan miten sattuu: paksumpikaan vanerilevy ei tosiaankaan tykkää pysyä suorassa!






Pientä perussiivoilua tässä touhusin aamupäivän ratoksi, mutta sellainen tutina on hyppysissä, että jotakin pitäisi nyt päästä pyöräyttämään! Ehkä vaikka joku kaapin sisältö? Olisinko niin reipas? Sitä täytyy koettaa!