perjantai 13. lokakuuta 2017

Perjantaisiistiä


Ihana, ihana vasta siivottu koti! Tällä tolkuttomalla siivousmäärällä meidän koti olisi varmaan ylihygieenisen siisti, jos eivät Elmo ja Manu ehtisi sotkea sitä myötä kun saan siivottua. Sohva ja matto ottivat vähän Elmon kanssa kamppaillessa osumaa, mutta tänään ne olivat yhtä aikaa puhtaat suoraan pesukoneesta. 

Siis olivat puhtaat, ehkä kolme tuntia, kunnes Manu kävi laattaamassa matolle. En keksi muuta selitystä kuin sen, että meidän koirat ovat allergisia siisteydelle. Mutta ehdinpä napata kuvan ennen Manun tuhoa! Haha, pojat, kuinkas nyt suu pannaan!





Uusin kirppislöytö, hammasjuliste, sai kehykset ja pääsi seinälle siihen kohtaan, jossa sattui valmiiksi olemaan ruuvi. Ehkä se ei aivan täydellisesti sulaudu juuri tuolle seinälle, mutta onpahan ainakin kontrastia. Luultavasti se saa nyt olla tuossa päivien loppuun saakka, kun olen kerran ripustamisen vaivan nähnyt.

Mukavaa viikonloppua sillekin puolen!


torstai 12. lokakuuta 2017

Sahailua


Jos on yhtään blogia seurannut, tietää, että polttopuut ovat asia, joka saa minut syttymään. Polttopuiden hankinta, niiden polttaminen ja kaikki puulämmitykseen liittyvä taloudellinen hyöty ovat asioita, joista voisi puhua aivan loputtomasti.
 
Sellainen onni potkaisi, että sain itselleni aimo läjän jätepuuta, jonka saan sahata polttopuiksi. Emmin pitkään moottorisahan hankintaa ja päädyin lopulta valitsemaan halvimman löytämäni sahan (tai no sähkösaha se oikeasti on, mutta se näyttää moottorisahalta, joten kutsun sitä jatkossakin virheellisesti moottorisahaksi).

Kerroin äidille moottorisahasuunnitelmistani, ja äiti tuntui olevan kovasti huolissaan. Jäin siihen käsitykseen, että minun olisi parempi olla koskematta moottorisahaan, koska olen niin huntalo. Parempi ikä käyttää moottorisahaa olisi suunnilleen 82 vuotta, jolloin olisin paljon kokeneempi ja viisaampi.

Äiti oli ainakin osittain oikeassa: puusavotta on aivan hirvittävä asia, eikä siihen kannattaisi kenenkään ryhtyä. Nyt on arviolta puolet läjästä sahattu, ja ensimmäinen kosketus moottorisahaan takana. Tuntuu niiiiiiin joka paikassa. Tuntuu pahalta! Jalassa on lautaläjien nakkelusta ja nostelusta karsea mustelma ja käsi ihan kipeä. Vieläpä väärä käsi, ei se, jolla painetaan sahan nappia ja pidetään kahvasta kiinni vaan se toinen, joutilaampi. Mutta minkälaisen kasan saikaan muutamassa tunnissa aikaiseksi. Ihan kuin kultakimpaleita ja timanttihippusia taivasalla talvea odottamassa.

Muksun huoneen kenkkuilevaa uunia ei ole vieläkään saatu vetämään, joten siellä on patterilämmitys päällä. Mutta olohuoneessa lämmittää pönttöuuni. Pönttöuuni varaa lämpöä, ja se lämmittää pitkään sen jälkeen, kun puut ovat palaneet (ja se lämmittää muuten viiveellä, mihin oppii muutaman innokkaamman lämmitystuokion jälkeen ihan mukavasti varautumaan). Kuvittelenko, vai onko uunin lämpö jotenkin erilaista kuin patterin lämpö? Ehkä se vain liittyy kaikkeen vaivannäköön ja siihen, että voi olla omaan työhönsä läpeensä tyytyväinen.



Elmo ja Manu ovat yläkuvassa vahdissa. Ulkoa kuuluu häiriöääniä, ja poikien täytyy olla valppaina. Manu vähän taaempana kuin Elmo, että pääsee nopeasti luikkimaan karkuun, jos vaikka joku tunkeutuisikin sisälle. 

Kesällä trimmattu turkki on jo alkanut rehottaa, ja Manu erityisesti alkaa näyttää taas kulkukoiralta. Olen kehottanut sitä kasvattamaan mieluummin järkeä kuin karvaa, mutta se ei tunnu kehotuksista piittaavan.



Valurautapata pääsi taas tauon jälkeen käyttöön, kun nakkelin padan joukkoon karjalanpaistit, punajuuret ja palsternakat. Pataruuat valmistuvat hitaasti hautuen, mutta pilkkomisen jälkeen ei tarvitse muuta kuin malttaa odottaa. Kerralla tietysti kannattaa tehdä mahdollisimman suuri annos, ettei joka päivä tarvitse olla hellan äärellä. Voi käyttää senkin ajan vaikka polttopuiden hipsutteluun.

Ihan vauhdilla vilahti tämäkin arkiviikko, ja taas on perjantai edessä. Perjantai, lempipäivä! Silloin saa ostaa karkkia!

maanantai 9. lokakuuta 2017

Yrttihylly


Aurinkoiselle kuistille oli kesän aikana aivan hirveän kätevä kipata kaikki ylimääräinen aina kasviruukuista kirppistavaraan. Itse kylvettyä basilikaa oli ruukkutolkulla, ja lopulta siinä kävi niin, että basilikat unohtuivat kylmälle kuistille liian pitkäksi aikaa. Tai eivät ne varsinaisesti unohtuneet sanan todellisessa merkityksessä niin, että olisin joku päivä ruukut uudelleen nähtyäni aivan yllättynyt, että sellaisiakin on olemassa. Mutta "unohtuneet" siinä mielessä, etten ollut laiskuuttani viitsinyt niitä tuoda takaisin lämpimään. Aurinkoinen kuisti on sellainen unohduksen tyyssija, hirveän kätevä.

Toisaalta kasvatusfilosofiassani kasvien suhteen kärsimys on todella aivan johtavassa roolissa. Mitä vähemmän niitä tuntuu hoitavan ja mitä enemmän ne ovat hunningolla, sitä paremmin näyttävät kukoistavan. Kaikenlainen kasveille jutustelu ja lehtien suihkuttelu ovat aivan turhaa. Heikot yksilöt tietysti kuolevat alta pois, mutta ne joilla lähtökohtaisesti on aineksia menestyä, menestyvät paremmin, kun joutuvat pikkuisen kitumaan ja kärsimään. Amatsoninlilja on vielä kylmäkäsittelyssä kuistilla, kun luin jostain, että sen pitäisi tässä vaiheessa vuotta auttaa kasvia kukkimaan. Kesällä kukat tiputtanut orkidea oli jäänyt melkolailla oman onnensa nojaan johonkin nurkkaan, ja nyt se näkyy tekevän uutta kukkaa! Tässä on vielä kaikki mahdollisuudet epäonnistua, mutta iloitsen jo etukäteen: en ole koskaan saanut kranttua orkideaa kukkimaan uudelleen. Eipä sillä, että olisin erityisemmin yrittänytkään.

Basilikat siirtyivät nyt String-hyllylle lämmittelemään. Ylimmän hyllyn mustia kukkaruukkuja on toinenkin samanlainen setti, ja se siirtyi keittiöön. Yrtit tiputtivat siirtäessä lehtiään mielenosoituksena huonosta huolenpidosta, mutta uskoisin, että ne vielä lähtevät tästä uuteen, parempaan kasvuun.





Keväällä istutin koko joukon muitakin yrttejä, mutta ne lakosivat yksi toisensa perään. Laventeli näytti jo lupaavalta, mutta kun istutin sen suurempaan ruukkuun, se möksähti ja kuoli pois. Pianhan taas alkaa uusi kasvukausi, vaikka tuntuisi, että edessä on ikuisuus kylmää ja kuolemaa. Tammikuussa voi jo alkaa miettiä chilejä. Nyt kun edellisen puutarhakauden jäljiltä on muutama kuukausi luppoaikaa, voisi alkaa suunnitella jo ensi vuotta. Basilika näemmä onnistuu niin kuin ammattilaiselta, joten ensi vuonna sitten joku toinen yrtti siihen rinnalle. Olisi aivan ihana, jos olisi sellainen viehättävä ruukkupuutarha, jossa olisi eri lajeja, joita voisi napsia ruokiin mukaan.

Uusi viikko se taas pyörähti käyntiin. Eilisestä vitkutetusta ikkunanpesusta viisastuneena päätin, että tällä viikolla hoidan alta pois mahdollisimman monta sitkuttelevaa inhaa työtä! Kukkien siirto lämpimään ruksittu listalta yli!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Tulta päin!


Helei! Olen todella taitava pakenemaan epämiellyttäviä tehtäviä siirtämällä niitä eteenpäin ja eteenpäin. Tänä päivänä rasittavien asioiden listalle saatiin kaksi ruksia, ikkunanpesu ja muksun huoneen kattolampun kiinnittäminen. Ikkunoiden pesu oli komistanut viikko toisensa perään kalenterin inhojen asioiden listaa niin, että se vain jäi aina tekemättä ja siirtyi eteenpäin. Jos ei päätä, että heti ja nyt tekee asian alta pois, tulee herkästi huijattua itseään ja ajateltua, että tällä viikolla sitten. Varsinaiseen tekemiseen kului tietysti paljon vähemmän aikaa kuin tekemisen miettimiseen. Jatkossa otan tästä opikseni.

Jännityksellä odotamme, minkälainen talvi on edessä lämmityksen suhteen. Pönttöuunia poltettiin kyllä kesälläkin aika paljon, kun koko kesä oli niin kolea. Vielä ei ole laitettu pattereita päälle, ja yritän pärjätä pelkillä puilla niin pitkälle kuin pystyy. Lapsen huoneen pystyuuni ei ole ollut käytössä kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta nuohooja kävi tarkistamassa sen ja totesi käyttökelpoiseksi. Sitä on nyt lämmitetty kuumailmapuhaltimella ja testattu kahdesti tulella, mutta se vain ei ota vetääkseen. Aion kyllä yrittää niin kauan, kunnes onnistuu, mutta yrittäminen on rasittavaa, kun epäonnisesta yrityksestä seuraa se, että savut pukkaavat sisälle. Takuulla en kyllä luovuta ennen kuin rupeaa pelittämään. Se on joko minä tai pystyuuni, joka taipuu, ja minähän se en ole.

Onneksi pönttöuuni sentään suostuu saumattomaan yhteistyöhön. Sen lämpö riittää keittiöön asti, jos ei ole kovin kylmää. Ennen vanhaan keittiössäkin on ollut tulisija, sellainen liesi, mutta nyt siinä on tilalla tiskikone ja sähköliesi. Jos olisin saanut valita tiskikoneen tai puulieden väliltä, olisin joutunut pohtimaan pidempäänkin. Tiskikone on kyllä kätevä, mutta puuliesi... Ajatelkaa, miten erinomaisen nerokasta, että yhdellä toiminnolla saa tehtyä kaksi iskua; että voi valmistaa ruokaa ja samalla lämmittää tilaa! Aikoinaan se olisi ollut itsestäänselvyys, mutta nykyään pitäisi olla pikkuisen hippi sellaiseen elintason laskuun.



Kynttilätkin tuovat omaa lämpöään. Erityisen paljon tykkään tästä kolmen koplasta, jossa kolme aivan erilaista kynttilänjalkaa sopivat niin saumattomasti yhteen. Keramiikkaa, lasia ja puuta. Oikeanpuoleinen on kesäinen kirppislöytö: se oli lakattua mäntyä kunnes maalasin sen mustaksi.



Pitkästä aikaa on ollut ihanan syksyiset kelit. Ei vesisadetta, sumua, viimaa tai muuta ankeaa. Sinistä taivasta, pientä auringonkajoa ja kullanvärisenä hohkaavat koivunlehdet. Ilma tuntuu erityisen raikkaalta, ja tulee itsellekin kauhean reipas mieli, kun viitsii lähteä happihyppelylle.

Taas eletään viimeisiä hetkiä vanhaa viikkoa. Meillä on nyt pesty ikkunat, kiinnitetty vaikeasti kiinnitettävä kattolamppu ja pesty vielä ikkunatkin. Eilen leivoin voisilmäpullia ja tienasin sillä sata Hyvä emäntä -pistettä. Voisiko valmiimpana olla uuden viikon edessä!

lauantai 7. lokakuuta 2017

Muutama muikea kirppislöytö


Pientä puljailua on taas tapahtunut! Nyt kun illat ovat pimeitä, alkaa kaivata ekstravaloja. Pojan huoneen hehkulamppuvalosarja siirtyi saunan oven kahvoista tehdyille naulakoille, jossa ne saavat olla päällä yötä päivää. Muutama uusi kirppislöytökin on ruokailunurkkaukselle eksynyt. 



Hölmöjen keramiikkakippojen kerääjien seurasta tässä päivää! Sipulinmuotoinen maljakko oli niin uuvelo, että se oli aivan pakko kantaa kotiin joukon jatkoksi. Se on niin ruma, että se jo nousee rumuuden yläpuolelle. Ihmeellisen koukuttava kippo! Sen pohjassa lukee Savitiimi Finland, josta ei kyllä googlettamalla löydy muuta kuin yrityksen perustamis- ja lopettamisajankohdat (1997-2005). Ehkä sipulinmuotoisilla maljakoilla ei ollut tarpeeksi kovaa menekkiä. Ehkä ne olivat edellä aikaansa.



Pelastusarmeijan kirpparilta seuraavan jutun kuvauslainaan valitsemani Marimekon kankaasta tehty taulu päätyi sittenkin meille kotiin. Sen taakse pitäisi nakutella naru, että taulu voisi roikkua toisesta mustasta nupista.
 
 

Nyt oli kovat kirppislöydöt, mutta ehkä muikeimmista muikein oli tämä opetustaulu. Tämäkin on omalla tavallaan yhtä aikaa ruma ja samalla superhieno. Neljä euroa eli ihan ilmainen!

"Tarrakuvasarja Hammashoito, Suunnittelu Mannerheimin lastensuojeluliitto, Kustantaja SOK-koulupalvelu" lukee alareunassa. Voisikohan taulu olla 70-luvulta? Kirveen kuva tässä opetuksellisessa taulussa ilahduttaa minua aivan erityisesti.
 


Kaksi uutta taulua on nyt ilmestynyt meille yhtä aikaa, eli taulujen kokonaismäärä on yhtäkkisesti tuplaantunut! Hammasjuliste pitäisi kehystää, mutta en ole keksinyt sille vielä paikkaakaan.

Eipäs sitten muuta kuin oikein rattoisaa lauantai-iltaa! 
 

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kesympi kompromissi ja ajatuksia tavarakaaoksen taltuttamisesta


Ruokapöydästä on muodostunut meidän kodin ehdoton sydän. Pöytä on niin iso, että sen toisen päähän voi pystyttää minkä tahansa projektinurkkauksen niin, että toisella puolen mahtuu vielä oleskelemaan. 

Pinnatuolit menivät hetkeksi kuistille, kun juuri verhoillut tuolit syrjäyttivät ne. 60-lukuiset mustapinnaiset tuolit henkivät ihan erilaista tunnelmaa kuin nämä kotoisat koivutuolit. Välistä on vaikea valita kahden hyvän välillä, ja nyt mennäänkin kompromissilla vuorotellen.



Eikö ole kummallista, miten toiset tavarat syrjäyttävät toiset? Vaikka olisi miljoona samansarjaista tavaraa, kerta toisensa jälkeen valitsee vain sen lempparin. Alumiininen vanha kakkuvuoka on toiminut meillä monta vuotta  kynttiläkippona, ja juuri sen nostan useimmiten esille, kun kynttilöitä poltetaan. Se on jotenkin yksinkertaisuudessaan niin hieno.





Kuistin tyhjentäminen kirppistavaroista on vielä kesken. Yksi pöytä noudetaan tänään ja kolme pahvilaatikollista pienempää tavaraa odottaa lähettämistään Vähänkäytettyyn. Kirppistavaroista irtautuminen on hirveän aikaa vievää puuhaa, mutta kun kerralla lähtee isompi kaluste tai kokonainen kasa tavaraa, ero tuntuu niin merkittävältä. Tavarakaaoksen taltuttaminen on yhtä aikaa rasittavaa ja ihan mystisen koukuttavaa. Jos vielä asuisimme siinä tuplasti suuremmassa valkolattiaisessa kodissa, meidän nykyinen tavaramäärä olisi aivan minimaalinen. Pienissä neliöissä on taas ihan uusi tilanne, eikä yksikään paikalleen kuulumaton tavara jää huomaamatta. Varastotilaa on nyt ehkä vielä entistä enemmän, kokonaisen ullakollisen verran, mutta en halua hamsteroida varastoa rompetta täyteen. Pari muuttoa melko lyhyessä ajassa on muistuttanut inhorealistisella tavalla siitä, mikä taakka tavaran omistaminen on. Ihan muutama tarkkaan harkittu laatikko varastossa saa riittää. Ja miten mahtava onkaan, kun ne sukset sieltä varastosta kerran vuodessa haetaan, ei tarvitse kaivautua tavarakerrosten läpi.
 
En olisi kuuna päivänä aloittaessa arvannut, että tätä veivataan vielä parin vuoden päästäkin! Toisaalta koti on tietyllä tavalla aina muutoksessa, ja aina on jotakin tavaraa tulossa ja menossa; vanha paistinpannu kuluu ja täytyy korvata uudella. Paistinpannun ostamisesta jää pahvipakkaus, joka pitää ensin säilöä ja sitten vaivan kanssa raahata kierrätykseen (kaipaan kerrostaloasuntojen täydellistä kierrätysroskakatosta). Lapsi kasvaa ja vaatteet käyvät pieneksi. Innolla haaveiltu fanipaita onkin yhtäkkiä kaveripiirin keskuudessa tosi nolo. Puhumattakaan nyt sitten siitä, että maku muuttuu, kyllästyy johonkin tavaraan tai tekee hutiostoksen. Joku tavara osoittautuu käytössä huonoksi ja sen haluaa korvata paremmalla. Tai siitä, että tavaramäärän vähetessä huomaakin haluavansa entistä enemmän väljyyttä. 
 
Olen juuri malttanut luopua jopa 17-vuotiaana lahjaksi saamastani voileipägrillistä, joka oli kyllä kiva vempele, mutta jota käytettiin kaikkien näiden vuosien aikana ehkä kymmenen kertaa. Kuvittelin olevani enemmän voileipägrilli-ihmisiä kuin oikeasti olinkaan: ja jos pitää kiinni voileipägrilli-identiteetistään 15 vuoden ajan, on vaikea pyristellä ajatuksesta eroon. Voileipägrillin aikakausi on nyt ohitse, ja täytyy sanoa, ettei tunnu yhtään missään. Tai ehkä tuntuu viideltä eurolta, jos tarkemmin tunnustelen.

Vaatekaapin siivous ja vähittäinen uusiminen on nyt työn alla. Aikaisemmin meillä oli jättikokoinen vaatehuone, johon mahtui ihan järjettömät määrät vaatteita, kenkiä ja laukkuja. Nyt olen ottanut tavoitteeksi saada kaiken mahtumaan yhteen ainoaan vanhaan kaappiin, joka ei todellakaan ole mikään tilaihme. Kun tilaa on rajatummin, on parempi siirtää syrjään sellaiset vaatteet, joita ei juuri sinä vuodenaikana tarvita. Tätä en ole aikaisemmin viitsinyt tehdä, eikä ole ollut tarvettakaan, kun tilaa on ollut aivan holtittomasti. Kesävaatteet on nyt perattu talvivaatteista, ja ne odottavat ullakolle pääsemistään. Vielä riittää tekemistä!

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Arkinen ja ihana




Tavarakaaoksen taltuttaminen jatkuu yhä vain, tavara kerrallaan. Takapakkia otettiin juuri neljän tuolin verran, mutta muuten suunta on ihan hyvä ja vakaa. Pienessä tilassa yksikin ylimääräinen asia tuntuu heti tilantukkeelta, ja niin niistä ylimääräisistä haluaakin päästä mahdollisimman tarkasti eroon. Ei tarvitse kuin nostaa pyykkiteline esille, ja pieni tila tuntuu aivan täydeltä.

Onneksi on sellaisia ihaniakin arkisia asioita, jotka voi huoletta jättää esille. Pärekori toimii meillä puhtaan pyykin korina, ja se näyttää niin hyvältä, ettei sitä koskaan sullota mihinkään piiloon. Sen vakipaikka on olohuoneessa seinää vasten, missä se on aina valmiina käyttöön.




Rehellisiä koriste-esineitä meiltä ei paljonkaan löydy. Paljon parempia koristeita ovat ne, joilla on ihan aidosti järkevä käyttötarkoitus. 

Outo juttu tämä tavaramäärän taltuttaminen: luulin jo ajat sitten karsineeni kaiken ylimääräisen, mutta jotenkin sitä ylimääräistä tuntuu löytyvän koko ajan lisää. Iskee oikea karsimishimo! Juuri nyt haaveissa on sellainen vaatekaappi, missä on todella maltillinen määrä vaatteita niin, että joka ikinen vaate on huolella valittu ja monessa tilanteessa käyttökelpoinen. Sitä kohti!