torstai 30. kesäkuuta 2016

Kokeilemisen arvoinen kalakeitto



Innoissani rupesin rustailemaan postausta mainiosta kalakeitosta, kun olin aivan varma, etten tästä ole vielä blogissa muistanut vinkata. No olinpahan (täällä), mutta kertaus se on opintojen äiti! Sitä paitsi niin on hyvä keitto, ettei haittaa, jos sen olemassa olosta muistuttelee kerran jos toisenkin.


Resepti kantautui meille aikoinaan kaverin kautta, minkä jälkeen olemme tasaisin väliajoin keittoa kokkailleet.











Kotikeittiössä pyörivät samat tutut reseptit vuodesta toiseen, ja uusia reseptejä otetaan mukaan vanhojen joukkoon kovin harvakseltaan. Meidän reseptivalikoima kaipaisi jo kipeästi uudistusta, mutta jotenkin reseptien selailu on vain niin kauhean tympeää hommaa.


Mitä sitä taas huomenna tekisi? Mikä on teidän perheen suosikkiruoka?



keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kulmia kotoa



Mikähän lie kotikyllästyminen onkaan meneillään, kun edes supersiivous ja järjestyksen vaihtaminen ei ole auttanut! Pääsisipä ihan kokonaan uuteen ympäristöön hyörimään ja häärimään. Kaikkein mieluiten tietysti sellaiseen suloiseen, vanhaan hirsitaloon, jossa riittäisi puuhaa ja laittamista, mutta jossa ei olisi mitään terveydellistä tai rakenteellista haittaa. Niin syrjään, ettei tarvitsisi naapureita tavata ja koiratkin saisivat aina olla vapaina. Olen erakko keskellä kaupunkia.


Jokunen aika sitten löysin sellaisen blogin, jossa kirjoittaja kunnostaa autiotaloa (tämä). Seuraan päivityksiä kuola valuen ja haaveilen samanlaisesta projektista omalle kohdalle. Se tosin lienee melko epärealistinen ja tuhoon tuomittu haave, mutta ymmärrys omien kykyjen ja mahdollisuuksien vajavaisuudesta ei ollenkaan hillitse omakotitalounelmiani. Juuri oli Talo & Koti -lehdessäkin juttua nuoresta naisesta, joka muutti todella alkeelliseen hirsimökkiin peräkorpeen asumaan. Merkkejä korkeammalta taholta vaiko ihan vain kohtalon ivaa? Mukavia asioita tapahtuu kaikille muille, mutta täällä minä vain kökin kerrostalokolmiossa täysin vastoin tahtoani.


On syytä yrittää repiä iloa pienistä kivoista asioista, niistä jotka ovat jo olemassa. Ja onhan niitä tokikin! Pienen pieniä muruja, mutta kivoja silti. Niin kuin nyt vaikka keittiön nurkkauksessa oleva kaikki sievä.





Lapsen huoneessakin on paljon kivoja asioita. Eivät ne toki omaa pihaa korvaa, mutta paremman puutteessa menettelevät.





Keittiössä on taas entistä avarampaa, kun tiskarikin lähti. Musta jakkara mahtuu nyt siihen, missä tiskikone ennen oli. Tämä on varmaan sitä arjen luksusta. Mahtuu jakkara keittiöön; mitä voi ihminen muuta toivoa. (En laittanut kysymysmerkkiä tai huutomerkkiä, koska osoitan mieltäni.)






Oi ihana, armelias keskiviikko! Enää kaksi päivää ja päästään viikonlopun viettoon! Vielä pitää sinnitellä muutama tunti hereillä, mutta kahviin ei sovi sortua, ettei vain mene uniaika ohi.


lauantai 25. kesäkuuta 2016

Sinistä ja punaista



Oikeammin ehkä turkoosia ja terrakottaan vivahtavaa punaista, mutta sininen ja punainen kuulostaa jotenkin paremmin yhteensopivalta. Lapsen huoneen seinä maalattiin jo 3.5 vuotta sitten turkoosiksi, ja vaikka ajatus oli, että tehosteseinien väriä voi helposti vaihtaa kyllästyessä, ei turkoosia kohtaan ole herännyt minkäänlaisia tympääntymisen tunteita. Tulipa valittua kerrassaan hyvä sävy! Perusvärit passaavat hienosti turkoosin pariksi, ja retrokalusteet tuovat mukavaa vastapainoa pirtsakkuudelle.


Ai että matoton elämä on oikeaa luksusta! Niin sutjakkaasti sujuu siivous, kun ei tarvitse raijailla mattoja ees taas. Koirista ei normaalisti irtoa karvaa, mutta Elmolla on paraikaa meneillään jonkilainen henkilökohtainen karvanuudistusprojekti, ja valkoiset lattiat ovat ihanan täynnä pienen pientä karvaa aivan koko ajan. Miten voi yhdestä koirasta edes riittää niin paljon karvaa leviteltäväksi?





Lapsen huoneessa oli aikaisemmin keltaiset omppuverhot, jotka vaihtuivat nyt isolle pojalle paremmin sopiviin yksivärisiin verhoihin. Verhot ovat kyllä kovin kranttuja olevaisia: tykkään kovasti kuviollisista retroverhoista, mutta yritäpäs laittaa niitä ikkunoihin, ja koko tila synkkenee ankeaksi. Nämäkin verhot pimentävät tilaa, mutta toisaalta niiden tehtävä onkin suojata yöunia väsymättömältä kesäauringolta.





Ihan tuntuu sunnuntailta! Mikä yllätys lienee huomisaamuna luvassa, kun onkin oikea sunnuntai edessä. Ihan niin kuin Päiväni murmelina.


Juhannuspyykki



Melko epäjuhlavaa ja epäsopivaa näin juhannuksena postata pyykinpesusta. Mutta minäpä olenkin niin kapinallinen, että juhlapyhänä puuhaan arkiasioita! 


Oli tarkoitus eilen pestä iiiiso kasa pyykkiä, mutta kävikin niin, että menin vastoin parempaa ymmärrystä imuroimaan, vaikka pesukone oli päällä, ja sitten sulake taas paloi. Ei ollut ensimmäinen kerta. Tarkemmin sanottuna taisi olla sadasviideskymmenes kerta. Jossain tuolla viidennenkymmenen ja kuudenenkymmenen kerran kohdalla olisi ehkä ollut odotettavaa painaa kaaliinsa, ettei pesukonetta ja imuria käytetä samaan aikaan, mutta silti uhallani päätin taas koettaa. Ehkä se sulake sittenkin tällä kertaa kestää? Ei, ei se kestä. Meidän sodanaikuinen sähkötaulu iskee sinistä salamaa, kun sulakkeen vaihtaa, enkä uskalla siihen koskea. Eihän se tietenkään oikeasti voi vaarallista olla, mutta silti pulssi nousee, kädet hikoavat, alkaa huolettaa että hikoilevat kädet ja salamaa iskevä sähkötaulu saavat aikaan jonkin massiivisen räjähdyksen ja sitten kädet hikoilevat entistä enemmän. Piti odottaa sulakeasiain vastaava kotiin ennen kuin saatiin pistokkeiden sähköt taas takaisin. Sillä välin elin askeettista elämää, laadin toimintasuunnitelman jatkoa ajatellen, muistuttelin itseäni kynttilöiden säilytyspaikasta ja latasin puhelimen ehtyvää akkua kylppärin peilikaapissa (siihen tulee sähkö eri sulakkeelta, oli ainoa toimiva pistoke). Kun sähköasiain vastaava palasi kotiin, sain kuulla valitusta siitä, etten ikinä pärjäisi siinä syrjäisessä ja alkeellisessa hirsimökissä, josta haaveilen.


Ensimmäistä kertaa tälle vuodelle vakaa sää ja oma pyykkäysinto näyttivät kohtaavan niin, että vein pyykit ulos kuivumaan. Joulun alla ompelemani pyykkityttö (pussukka jonka sisällä on pyykkipoikia) pääsi ensimmäistä kertaa pihalle asti. Olihan se ihan kätevä!





Tiskikone hajosi alkuvuodesta, emmekä ainakaan vielä ostaneet uutta konetta tilalle: pienessä keittiössä tiskikoneelta vapautunut tila alkoikin yhtäkkiä kiehtoa enemmän kuin tiskikoneen kieltämättä kiitettävät tiskausominaisuudet. Ilman tiskikonetta pärjää (no kiikun kaakun), mutta pesukone taitaa kyllä olla aika pakollinen. Vai onko joku joskus koettanut pesukoneetonta elämää? Lakanapyykkiä varten pitäisi varmaan olla sadan litran kattila ja pihalla ulkotulimahdollisuus. Joku airo keittämistä varten ja itse keitettyä lipeää. Niin ja tietenkin järvi ja vene huljuttelua varten.
 







Uudella paikalla oleva ruokapöytä on osoittautunut ihan mahdottoman monitoimiseksi: se toimii myös kodinhoitohuoneena.
 




Onneksi näyttää satavan niin, ettei tule paineita olla sosiaalinen tai lähteä ulos reippailemaan. Saa rauhassa homehtua sisätiloissa keskenänsä ja viikkailla menemään! Ihan parasta :)


perjantai 24. kesäkuuta 2016

Herttainen ruutu



Nappasinpa sattumalta sellaisen kuvan, johon on ikuistettu monta lempiasiaa yhtä aikaa. On Elmo, on ruusuviltti, on pyöreä retrotuoli, on kuparinen kynttiläkippo, hortensia, toinen viltti ja puiset kirppiskynttiläkipot. Kartellin valaisinkin on pöydällä, mutta se ei meinaa erottua.


Elmo on aloittanut juhannuksen juhlinnan jo... viitisen vuotta sitten? Sille riittää, että ruoka tuodaan nenän eteen, pääsee pihalle haistelemaan lähinaapuruston tuoreimmat uutiset ja jättämään omatkin terveisensä.





Uniaika unohtui mainita. Mitähän sellaista koirilla on, joka ihmisiltä puuttuu? Nuo unenlahjat ovat aivan uskomattomat. Jos mitään erityistä ei tapahdu, voi vain raahautua lähimmälle pehmeälle asialle, kääriytyä sykkyrälle, haukotella vähän ja vaipua unille. Nähdä unta makkaroista ja jäniksistä, potkia ilmaa ja vähän unissaan tuhahdella.





Pallien puhtaudesta täytyy myös muistaa pitää huoli. Aivan sama, vaikka muuten olisi suoraan katuojasta, pallit täytyy muistaa puhdistaa vähintään tasatunnein. Tätäkään en koskaan lakkaa ihmettelemästä. Hygienian suhteen Elmo on muuten täysin piittaamaton, ja se on ensimmäisenä tunkemansa kuononsa jokaiseen epämääräiseen sontaläjään: jos se löytää pihamaalla kuolleen eläimenraadon, se mielellään kierii raadon päällä niin kuin mielipuoli. 


Mutta pallien täytyy kiiltää.






Me saimme eilen nipun tuoreita raparperejä, joten leipomista on tiedossa! Tekisikö sitä ihan perustavallisen piirakan, vai pitäisikö varsin repäistä ja kokeilla jotakin aivan uutta reseptiä! Tätä minä kutsun reunalla elämiseksi!


torstai 23. kesäkuuta 2016

Kolme kikkaa eteisessä



Eteinen pysyy enemmän tai vähemmän ennallaan vuodesta toiseen. Mutta eipä siinä mitään; sehän kertoo vain siitä, että joku asia toimii niin kuin pitääkin. (Voisi se toki kertoa siitäkin, ettei viitsi nähdä muutoksen vaivaa, mutta siitä olisi typerää erikseen mainita.)


Kolme pientä kikkaa tuo meidän eteiseen järjestystä. Katosta roikkuvan tangon paikalla oli meidän muuttaessa epäkätevä hattuhylly, joka kiikutettiin ullakolle säilöön. Eteinen on vaikean mallinen, eikä siellä ole yhtään ehjää seinää, mutta pieneen tilaan saa mahtumaan valtavasti tavaraa katosta roikkuvan kenkähyllyn avulla. Converse-hylly on kikka numero yksi!








Kakkoskikka liittyy myös kenkiin: vanhoista pottulaatikoista askarrellut kenkälaatikot kantavat arkisempia kenkiä. Urheilutossut, nappikset, kumpparit ja sen sellaiset pysyvät laatikoiden avulla hyvässä ojossa. Kikka numero kaksi!


Kolmoskikka tuli meille ihan vahingossa, kun tyhjänpanttina ajelehtiva vihreä peltiämpäri löysi paikkansa eteisestä. Ihan itsekseen se alkoi kerätä hanskoja, hattuja ja sormikkaita, ja niin se sai jäädä paikoilleen. Ämpäri on yllättävän kätevä asusteiden kerääjä.








Consu-hylly muuttaa ilmettään sitä mukaa, kun kenkiä käytetään ja ne vaihtavat paikkaansa.




Jussi se taas tuli ja yllätti! Nyt viimeistään on aika voivotella sitä, kuinka päivä lähtee lyhenemään ja kaikki hauskuus on ohi. Jouluna seuraavan kerran sopii ilakoida pikkuisen pitkän ja synkän syksyn päätteeksi: sitten alkaa päivä pidetä ja valoa näkyy tunnelin päässä. Mutta nyt on kaikki ohi; siitähän juhannuksesta on perimmiltään kyse.


Oikein ihanaa keskikesän juhlaa kaikille!


keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kesäturkki ja pällimäinen onnellisuus



Viime postauksessa tuli monta toivetta koirien kuulumisista. En olisi arvannut, että Elmon ja Manun kuulumisia erityisesti odotetaan, ja tulinkin tästä tiedosta hirmuisen hyvälle mielelle. Minusta on itsestänikin kehkeytynyt sellainen hömppähenkisten koiravideoiden katselija, joka saattaa jumittua katselemaan aivan tyhjänpäiväisiä hyvänmielen videoita, joiden aiheena on vaikkapa koiran rapsutus, päiväunet tai se, että koira odottaa pallon heittämistä. Koirissa vain on sitä jotakin, joten onko ihmekään, jos tuollaisia videoita katselee. Ennen oman koiran omistamista en varmasti olisi tylsempää ajanvietettä osannut keksiä! No kissavideot tietysti, mutta jos ei niitä lasketa.


Elmolle ja Manulle kuuluu aivan hyvää. Turkki oli taas kasvaa rehahtanut löytökoira-lookiin, mutta eilen näytettiin taas saksia ja trimmeriä pehkolle. Molemmat koirat ovat sekarotuisia, ja kun Elmon karva pääsee täyteen mittaan, taka-alalle jääneet rodut puskevat pintaan. Mustalla pohjalla valkoiset karvat (lhaso apso, coton) saavat Elmon näyttämään aivan harmaahapselta, ja se nuortuukin heti kymmenen vuotta kerralla, kun vähän saksii.


Sain  Manun karvaturvan saksittua jotenkin surumieliseen ilmeeseen. Oikeasti Manu on oikein iloinen poika. Ehkä pitäisi vielä napsia vähän lisää? Trimmatessa Elmo itkee ja uikuttaa kuin ankanpoika, Manu vaipuu päiväunille. Manulta puuttuukin kokonaan itsesuojeluvaisto. Ei ole normaalia nukkua, kun trimmataan. Sitä paitsi nukkuminen tekee trimmaamisesta todella vaikeaa.








Elmo se ei suostu käskystä istumaan normaalisti. Pakko kenottaa epäluonnollisessa asennossa niin, ettei vahingossakaan jää kenellekään epäselväksi, ettei sitä kiinnosta totella käskyä. Elmossa on puolet kääpiöpinseriä, ja se on ihan hirveän kovapäinen koira, aivan toivoton jästipää. Ei todellakaan mikään ensikoira: Elmo on tainnut kouluttaa meitä enemmän kuin me ikinä sitä. Eikä se toden totta ole jäänyt Elmolta huomaamatta.





Manu puolestaan on niin tohvelo, että sitä monesti erehtyy luulemaan sohvatyynyksi tai pehmoleluksi. Elmolla ei ole vähääkään kiinnostusta miellyttää ihmistä, ja sillä on tasan yksi isäntä. Manu taas tykkää, kun ihmiset tykkäävät, ja se alistuu ajatuksestakin. Jos se tekee jotakin typerää, riittää, että sanoo pettyneellä äänellä että Manuuuuuu ja Manu luikkii häntä koipien välissä häpeämään. Jos Elmo tekee jotakin typerää ja sitä toruu, se tuijottaa uhmakkaasti suoraan silmiin ja oikein toivoo, että syntyisi kahakka. Elmon kanssa meillä onkin usein tahtojen taisto, eikä voittajasta aina ota selvää. 


Ei uskoisi, että nämä kaksi ovat sukua.







Kummassakin koirassa on puolensa: en haluaisi kahta pehmolelukoiraa, mutta en kyllä kahta jästipäätäkään. Kaksi aivan erilaista luonnetta tasapainottavat toisiaan mukavasti. Manu-rassulla on kyllä kova elämä: hieman itsekeskeisyyteen taipuva isäpappa pitää huolen, että se huomataan ensimmäisenä ja se saa kaikki lelut. Jos ruokailua ei vahdi, Elmo syö ensin Manun kupin tyhjäksi ja siirtyy sitten vasta omalleen.


Eilisiltana Elmon valtasi poikkeuksellisesti syvä, pitkään jatkunut onnellisuus. Se oli jostakin syystä niin tyytyväinen, että hymyili pällimäistä hymyään koko illan.
 




Onhan näistä turrikoista ihan järjetön vaiva, ja ennen kaikkea ne saavat kodin sotkuun pelkällä olemassaolollaan. Kantavat hiekkaa sänkyyn, ehkä punkkejakin, järsivät luita sohvalla ja mutustelevat ympäriinsä. Lelutkin jättävät niille sijoilleen, eikä niistä muutenkaan ole kodinhoidollisesti mitään hyötyä. Mutta on ne niin lutuisia silti, ja kun koirasta näkee, että se on onnellinen, tulee itsekin hirveän hyvälle tuulelle. Jos joku aivan syyttä ja täysin vilpittömin mielin naureskelee koko illan hymy pyllyssä, niin ei kai se voi mitenkään olla tarttumatta!


Parempi silti olisi olla tietämättä, miten mukavia koirat ovat. Miinuspuolet ovat mittavat, enkä niiden vuoksi ottaisi enää koiraa, jos en olisi kerran mennyt sitä tekemään. Ja nyt en koskaan osaisi olla ilman.


maanantai 20. kesäkuuta 2016

Etsinnässä uusi suunta: mikä tekee blogista hyvän, mikä huonon?


Nyt on tsemppi päällänsä: mietin blogin uutta suuntaa ja kehitystä. Ensimmäisenä täytyy tietysti alkaa rukata uutta, raikkaampaa ilmettä. Toinen asia on blogin sisältö: mihin suuntaan lähtisin?






Bloggaaminen on mukava ja varsin koukuttava harrastus, mutta kun vuodesta toiseen bloggaa omasta kodistaan, alkavat nurkat lopulta käydä sanattomiksi. Ilman blogia en varmasti kuvaisi omaa kotiani jatkuvasti, mutta kuvaamisella saa itsekin asioista enemmän irti. Erityisesti kaikenlaisten projektien välivaiheiden kuvaaminen on hedelmällistä. Viimeisin projekti oli kodin jättimäinen karsiminen liiasta tavarasta, mitä en taatusti olisi ilman blogia viitsinyt dokumentoida. 



Omassa kodissa muutoksia ei tapahdu niin usein, ettäkö jatkuvasti riittäisi uutta, mielen räjäyttävää kerrottavaa. Uusi hortensia olohuoneessa on ilman muuta huomionarvoinen asia, mutta kun hortensia jatkaa eloaan päivästä ja kuukaudesta toiseen, ei juttua siitä enää irtoakaan. Sitten iskee blogijumi. Käsillä on monta kuvaa, mutta ei mitään kerrottavaa.






Itse tykkään blogeissa tietynlaisesta elämänmausta: sisustuskin näyttää kivemmalta, kun kuvista näkee, että talossa eletään. Ruokapöytä on huomattavasti mukavampi näky, kun sille on laskettu astioita tai jos ihmisiä ruokailee sen ympärillä. Liika siloittelu hioo pois elämänmakuiset särmät. Toisaalta taas liiallinen avautuminen rikkoo yksityisyyttä. Lukijanakin kirjoittajan suodattamattomuus saattaa saada olon kiusaantuneeksi. Ihan kaikkea ei tarvitse kertoa julkisesti, mutta missä se kuuluisa keskitie kulkee?



Vaikka kiinnostuksen kohteena onkin sisustus, on miellyttävämpää seurata blogia, kun sen kirjoittajaan on tietynlainen tarttumapinta. Blogia seuraa vähän kuin kaukaisen kaverin kirjoituksia: blogi on jatkumo kirjoittajansa elämästä. Sen vuoksi tulee seurattua tavan vuoksi niitä blogeja, joita on joskus aikanaan ruvennut seuraamaan, ja uuden blogin kelkkaan hyppääminen tuntuu nihkeältä. Instagram sopii hyvin tähän väliin: jos tykkää kirjoittajan visuaalisesta tyylistä, on helpompi klikata seuraamaan pelkkää kuvatulvaa kuin vanhan ajan blogia.



Lukijat ovat tietysti aivan oleellinen osa blogia, ja kommentit sen suola. Toisaalta keskustelu blogeissa on hirveän jäykkää ja yksipuoleista: kommenttikenttä toimii usein viiveellä, kun kommentit odottavat kirjoittajan tarkistusta, eikä oikeaa keskustelua siksi(kään) synny. Eriävät mielipiteet eivät haittaa minua vähääkään, enkä ole koskaan joutunut poistamaan kommenttia asiattomuuksien vuoksi. Kommenttien valvonnalla on kuitenkin ihan perustellut syyt: en ikinä uskaltaisi ottaa sitä riskiä, että joku paljastaa netissä vaikkapa kotiosoitteen tai lapsen koulun. Joskus taas kirjoittaja itse kertoo itsestään sellaista, jota ei toivo julkaistavan.







Minkälainen on sinusta hyvä blogi? Minkälaisia blogeja tykkäät seurata, ja mikä saa palaamaan tiettyyn blogiin kerta toisensa jälkeen?


Entä minkälainen on huono blogi? Minkälaisia juttuja et viitsi lukea?



Nyt saa antaa plussaa ja miinusta! Miksi Sinä seuraat juuri minun blogiani? Mikä siinä on hyvää? Mikä huonoa? Viimeisenä tärkein kysymys: mikä tekisi siitä paremman?


Uusi ruokailutila



Karsinnan myötä olohuoneesta vapautui kokonainen seinämä uuteen käyttötarkoitukseen, ruokailutilaksi. Pikkuruiseen keittiöön turhan suuri ruokapöytä siirtyi uudelle paikalleen, ja koko tila tuntuu taas aivan uudelta.


Keltainen neliö sai vähän jatkoaikaa, mutta eiköhän tuo pian maalata piiloon.









Uudella ruokapöydällä on jo ehditty aterioida muutamaan kertaan. Ensimmäinen ateria valmistettiin tietysti erityisellä vaivalla.











Siispä näillä eväillä kohti uutta viikkoa!


sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Siivoamisen maailmanennätys



Tänään oli ensimmäinen perussiivouspäivä sitten superraivauksen ja sitä seuranneen supersiivouksen. Ihan kaikki vessanpesusta pölyjen pyyhintään lutviutui kolmessa tunnissa! Kolme tuntia! Varmasti maailmanennätys!


Yksi ehdoton karsimisen tavoite oli siivoamisen helpottaminen, ja se näyttää onneksi toteutuneen. En malta olla toistamatta itseäni: kaikki kauniit tavarat ja kuositkin näyttävät niin paljon paremmilta, kun niillä on tilaa ympärillään.








Pitkästä aikaa oli elefanttiolo, ja makuuhuoneeseen valikoitui lauma mustia norsuja. Onko mitään ihanamapaa kuin puhtaat, karheat petivaatteet siivouspäivän päätteeksi!

 
Näillä mennään kohti uutta viikkoa!


perjantai 17. kesäkuuta 2016

Uutta ja erilaista olkkariin



Kaksi pientä uudistusta yhdellä kertaa saa aikaan hirveän ison vaikutuksen: eilen haettiin jättikokoinen vanha kirjaston rullakko, ja ripustin uuden verhon tangolle.


Marimekon Hattarakukka-kangas oli nettikirppisostos, ja huomasin vasta ripustaessa, että sehän mätsää aivan yksi yhteen meidän kummallisen kirppisnojatuolin kanssa!





Tein verhoon tankokujan, mutta ripustin sen sittenkin klipsuilla, kun näytti laskeutuvan sillä tapaa nätemmin.





Verhotangon toisella puolella roikkuu pallovalosarja.








Onpa kiva saada uutta tunnelmaa vanhaan tilaan! Jalkapallopelipöytäkin saatiin tuolta nykyisen sovitusnuken kohdilta paikoilleen. Ruokailutila saatiin mahtumaan sohvan vastapäiselle seinälle, ja sekin alkaa jo näyttää ihan kivalta!


Perjantaita eletään: oikein mukavaa viikon viimeistä arkipäivää!



torstai 16. kesäkuuta 2016

Villasukkia ja hattaraa



Oi mikä onnepäivä! Tänään vihdoinkin noudetaan viimeinenkin ylimääräinen huonekalu. Siirsin sen jo etukäteen tätä ei ole olemassa -tilaan (eli eteiseen), ja olen nyt jo ennakkoon oikein, oikein onnellinen!


Elmon ja Manun kanssa istahdettiin hetkiseksi lepäilemään ja tuijottamaan tyhjentynyttä olohuonetta.





Huomaa, että on selvästi kesäaika, kun pärjää pelkillä lyhyillä villasukilla. Nyt on monta ilon aihetta yhtä aikaa.


(Nurkassa vasemmalla näkyy vielä se poistuva hyllykkö. Kerrontajärjestyksessäni lienee petraamisen varaa.)





Jokunen aika sitten etsiskelin lapsen huoneeseen mukavan pirtsakoita verhoja, mutta löysinkin nettikirpparilta mukavan pirtsakan kankaan olohuoneeseen. Mikä lie ajatuskatko sai ajattelemaan, että kahdesta ja puolesta metristä riittää kokonaiseen verhopariin. Ei se mitään; yksi verho näin näyttävää kuosia riittää mainiosti!





Marimekon Hattarakukka on tämä kangas nimeltään. En tiedä, miksi tähän tykästyin, mutta niin vain tein!





Ompelukoneen kanssa sai taas vääntää, vängätä ja taistella, mutta sainpahan lopulta valmista aikaiseksi! Siitä lisää toisella kertaa.


Matkalla korjaukseen



Punasävyinen lasiovinen vitriini on yksi ehdottomia lempikalusteitani. Vitriini ostettiin tähän asuntoon muuttaessa vanhantavaranmyymälästä, ja se löysi heti oman paikkansa makuuhuoneen nurkasta.






Vähä kerrallaan lipaston pinta on alkanut kulua pois: jos pyyhkii kostealla liinalla, punaista sävyä tarttuu liinaan kerta kerralta enemmän. Ensimmäisenä kului pöytäkansi, nyt on alkanut kulua myös oven reunukset.











Nyt ollaan sellaisen jännän äärellä, että mieluiten olisin jossakin aivan toisaalla. Kulunut vitriini on pakko pintakäsitellä, mutta haluaisin sen niin tarkalleen vanhaan loistoonsa kuin vain ikinä mahdollista. Tilasin vitriinille netin kautta sellakkaa ja vesipetsiä. Tilaus tulee kuulemma kirjeenä, eli sieltä on kai tulossa jonkinmoista jauhetta, eli rautakaupan kautta täytynee vielä käydä. Ilmeisesti olisi paikallaan tehdä lasyyri-pinnoite, jotta pintakäsittelystä tulisi kestävämpi. Harmi vain, että sellakka, vesipetsi ja lasyyri ovat kaikki sellaisia asioita, joista minulla ei ole harmainta haisua. 


Luulenpa, että kokeilen uusia pinta-aineita joutopuulle ennen varsinaisen lipaston sutimista. Vanha pinnoite täytyy nyt kuitenkin uuden alta poistaa, ja sellakkatilausta odotellessa toivon jollakin tapaa viisastuvani!


keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Leipomispäivä



Käväisin eilen kaupassa, ja kirjoitin ennakkoon uhkarohkean ostoslistan: ei ollenkaan leipää. Ajattelin kokeilla uutta porkkana-kaurahiutalesämpyläreseptiä. Mutta miten käy, jos leipomisinspis latistuu, eikä sitten ole leipää ollenkaan? Ilman leipäähän ei ihminen pärjää ensinkään.


Leipomisessa suurin työ on aloittamisessa. Vaan eihän se taikinan vaivaaminen olekaan niin suuritöistä kuin aina etukäteen ajattelee! Näpsäkästi syntyy puolen litran sämpylätaikina.


Lasinen pöytä oli nyt ensimmäistä kertaa leipomiskäytössä. Hyvin toimi!








Kaura-porkkanasämpylöiden reseptin nappasin Kinuskikissalta. Lisäsin takinaan vielä auringonkukansiemeniä muhkeutta antamaan. Sämpylöistä tulikin niin mahdottoman ruokaisia, että hyvä jos jaksaa kerralla syödä.





Samoilla leipomisvaivoilla tuli tehtyä myös korvapuusteja. Enpä muista, koska olisin viimeksi leiponut pullaa!


Täydellisessä taikinassa on sitä jotakin. Siitä täytyy aina ottaa valokuva.















Omnom! Jos oli eilen leipomispäivä, niin tänään on sitten leipomisten syömispäivä! Varsinkin leipiä pitäisi kyllä ruveta leipomaan useammin: kaupan leivät alkavat tulla korvista ulos. Itse asiassa haaveilen oman ruisleivän tekemisestä juuresta asti. Koko prosessi on täysin vieras, ja mietin, saako hapatetun juuren jollakin tapaa pilattua niin, että leivästä tulee syömäkelvotonta. Ilmeisesti muutama ensimmäinen leivontakerta tuoreesta juuresta saattaa mennä mönkään, kun juuressa ei ole vielä tarpeeksi makua. Mutta miten juuri sitten säilytetään? Kauanko se kestää olla leipomatta?


Kaikki vinkit aidon ruisleivän tekoon otetaan vastaan! Pakkohan sitäkin on kokeilla.