torstai 17. elokuuta 2017

Pikku kolari, pikku kolhu?

Voi tätä itsetyytyväisyyden määrää, kun on kerrankin kinkkisessä tilanteessa sattunut tekemään oikean valinnan! Erityisen vaikea on olla jotakin mieltä silloin, kun kaikki muut ovat toista mieltä: sitä helposti taipuu ja tyytyy yleiseen mielipiteeseen, kun ei halua vaikuttaa vaikealta.


Kävipä tuossa parisen viikkoa sitten autolla hurruutellessa niin, että olin osallisena minimaalisessa liikenneonnettomuudessa. Keskusta-ajossa körryytellessä ja jonoon jarrutellessa joku ajoi vauhdilla perään niin, että oma auto tuuppasi edellä olevaan kiinni. Sattui siis kolmen auton ketjukolari, jota jäätiin setvittelemään sivummalla. Yritin kurkkia autoon tulleita vaurioita ja muistin, miten jokunen vuosi sitten sain sukulaismiehiltä satikutia, kun en tiennyt, mistä konepelti avataan. JOS SATTUU ONNETTOMUUS, PITÄÄ OSATA AVATA KONEPELTI, minulle vouhkattiin. No sattui onnettomuus. Avasin konepellin. Osaan tasan tarkkaan tarkistaa öljyt ja juuri ja juuri lisätä pyyhkijännesteitä, eikä kummastakaan näistä taidoista ole hyötyä onnettomuustilanteessa. Mutta ilmeisesti tärkeintä on, että on konepelti avattuna onnettomuustilanteen jälkeen.





Setvimistilanne oli kaikille kolmelle osalliselle vieras, ja minä olin meistä se, joka halusi poliisin paikalle. Ensimmäiselle jonossa ei käynyt kuinkaan, koska oma autoni osui peräkoukkuun, ja hän vaikutti olevan valmis jatkamaan matkaa oman autonsa tilanteen tarkistettuaan. Peräänajaja olisi tarjonnut yhteystietojaan, mihin melkein jo suostuin, kun mieleen muistuivat autokouluopettajan opetukset vuodelta 2004 ankean rovaniemeläisen autokoulun kellarista: aina, aina, kun sattuu pienikin liikenneonnettomuus, kutsutaan poliisi paikalle. Juuri tänään kuulin, kuinka jollekulle oli käynyt vastaavassa tilanteessa niin, että vastapuoli antoikin olemattomat yhteystiedot! Kahden kaupalla korvauksia on myös turha ruveta jälkikäteen penäämään, jos puolueeton taho ei ole käynyt kirjaamassa ylös tapahtumia.


Kun tilanne sattui kohdalle tietysti täysin yllättäen, eikä autolle näyttänyt käyneen sen pahemmin muutamaa naarmua, karrelle taipunutta rekkaria ja leimasimen lailla auton takalistoon painunutta peräänajaneen rekkaria lukuunottamatta, tuntui liioittelulta soittaa poliisia. Viitsiikö sitä vaivata, onhan niillä varmaan parempaakin tekemistä. Vielä hölmömmältä tuntui, kun paloauto hetken päästä ajoi paikalle pillit ujeltaen. Hävetti tehdä sellainen numero pikku kolhusta.


Mutta tänään! Nyt seuraa ihmiset painavaa autotietoutta: katsokaas, kun se puskuriosa autossa ei olekaan peltiä (!) vaan kumimaisen kimmoisaa muovia! Se ei törmätessä suinkaan painu rusinaksi, vaan palaa ennalleen niin kuin leipomisvalmis pullataikina. Törmäyksen jälkeenkin perä ja etuosa näyttivät ihan asiallisilta, mutta kun tänään käytin autoa vahinkotarkastuksessa, kävi ilmi, että alla olevat rautaiset puskurit (en muista niiden nimeä) ovat vääntyneet ja ne pitää vaihtaa. Varaosia, työtä, maalausta ja 1 900 euron lasku! Olisipa mahtava ruveta setvittelemään tätä jälkikäteen peräänajan kanssa tekstiviestein: "Hei laitax pari tonnii tilille, thanx".







Vahinkotarkastaja sanoi, että tämä on aivan tyypillinen tilanne: onnettomuuden jälkeen ihmiset eivät osaa katsoa oikeita paikkoja, ja kun lasku lopulta tulee, syntyy närää, eripuraa ja maksuhaluttomuutta. Vahinko ei välttämättä näy päällepäin ja yksinkertainenkin korjauslasku onkin yllättäen aika muikea.


Nyt koko korjausrulijanssi hoituu automaattisesti ja yksiselitteisesti vakuutusyhtiön kautta. Siitä pienestä töytäisystä ja omin silmin katsomalla en olisi ikinä arvannut, että laskusta tulee pari tonnia. Pari tonnia! Onneksi, onneksi, onneksi pidin pääni ja soitettiin poliisi paikalle kirjaamaan tapahtumat ylös. Jos autokoulun opettaja ei aikoinaan olisi painottanut tätä asiaa, olisin aivan varmasti antanut olla, kun se ei muidenkaan mielestä vaikuttanut olevan niin tarpeellista.


Onni tietysti, ettei kenellekään käynyt kuinkaan. Onni on myös vahingot ylös kirjaava poliisi ja käsittämättömän ongelmitta toimiva vastapuolen vakuutusyhtiö.


8 kommenttia:

  1. Juu meillä kävi vastaava ja auto meni sitten ihan yllärinä kokonaan lunariin. Ei sille päällisin puolin näyttänyt mitenkään käyvän, kävi ja kukkui kuten ennenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh! Voisiko auto mennä lunastukseen siksikin, että on niin monia pieniä korjattavia juttuja, että niiden hinta ylittää auton arvon? Meillä ainakin vahinkotarkastaja arvioi ensimmäisenä auton hinnan ajettujen kilometrien perusteella. Joku tilasto sillä oli, mutta katsoi se myös netistä vastaavia myynnissä olevia autoja. Sanoi, että vielä kannattaa korjata. Eli ei tarvi mikään moottori mennä rikki, että auto joutuu lunastukseen.

      Mullakin yllätti se, että verrattain pieni töyssy sai niin ison vahingon aikaan, vaikka päällepäin ei mitään näkynyt. Näkyihän ne sitten sieltä alta, kun vain osasi oikeaan paikkaan katsoa.

      Poista
  2. Sinun juttuja on kiva lukea.....oot niin järkevä.....pohtija....suunnitelmallinen.....ja välillä suunnittelematon. Aivan kuin oisit luonnonlapsi!Odotan seuraavaa postaustasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan ihana kommentti, kiitos! Nauroin, kun luin :) Aika pistävän osuva analyysi!

      Poista
  3. Sama täällä, päällepäin ei näkynyt kuin peräänajajan rekisterinumero takapuskurin kurassa. Mutta kun seuraavana päivänä avasin takaluukun, niin en sitten yllättäen enää saanutkaan sitä kiinni kun koko takapää oli vääntynyt. Onneksi peräänajaja ei ryhtynyt pullikoimaan vaikkei poliisia kutsuttukaan kolhupaikalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se peräänajajan rekkari takalistossa oli aika jännä näky! Siihen se vain jäi niin kuin olisi leimasimella painettu.

      Onneksi tosiaan sait sovittua asiat ilman poliisiakin. Minusta se vain tuntuu niin riskaabelilta, että joutuu aivan ventovieraan kanssa sopimaan raha-asioista. Tai toisin päin: jos itse olisikin se, joka töytäisee, ja vastapuoli teettäisi samassa hötäkässä puolen auton remontit.

      Poista
  4. Ystävälleni kävi joskus niin että hän vahingossa naarmutti naapuriautoa parkkipaikalla peruutellessaan. Kun auton omistajaa ei kuulunut, niin hän jätti yhteystietonsa naarmutetun auton tuulilasille. Parin päivän päästä tuli soitto, ja jestas kun niitä naarmuja ja kolhuja löytyi!! Lasku oli melkoinen, mutta kaverini oli myöntänyt kolaroineensa ja ei ollut todistajia. Vastapuolen auton omistajan oli "helppo" nyhtää rahat muihinkin pikkuvikoihin. Antoi omatunto myöten.. Joskus näköjään liika rehellisyyskin kostautuu, liekö ystävänikin olisi kannattanut kutsua se poliisi paikalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun painajainen! On se ulkopuolinen todistaja tai asioiden kirjaaja kuitenkin molempien osapuolten etu, että asiat menee niin kuin pitääkin.

      Eikö parkkipaikalta löytynyt esimerkiksi valvontakameroita? Hyi miten inhottava tilanne :/

      Poista

Mukava, kun jätit jälkesi!