sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Valmiina uuteen viikkoon!


Lattiat on mopattu, petivaatteet vaihdettu ja pölyt huiskittu! Tämän valmiimpana ei voi enää uuteen viikkoon lähteä. Onko mitään parempaa kuin siivouspäivän jälkeinen tunne, kun kaikki on aivan tiptop.



Löysin kirpparilta siron vanhan sivutason, ja vaikka kuinka yritän välttää minipieniä kalusteita, en voinut tätäkään vastustaa. Pöytä kaipaa tuunailua; sen kansi on vaihdettu rumaan muovilärpäkkeeseen, ja ajattelin sahata siihen joko vanerista tai liimapuulevystä uuden kannen. Toisen puolen voisi maalata mustalla liitutaulumaalilla ja toisen vahata tummaksi. En ole varma, kumpi kiinnostaa enemmän: itse taso vaiko pikku projekti.
 





Kenkäloota on taas palannut sohvapöydäksi. Harmittaa, että siihen on pitänyt aikanaan mennä tuhrimaan tuo kenkäloota-teksti, kun koko kaluste seilaa ympäri kotia ja harvemmin nykyään toimittaa kenkälootan virkaa. Mutta polttopuilla on viimeinkin reilusti tilaa, eikä tarvitse katsella rumia muovilaatikoita, joilla puita kannan.

Vielä ehtii tälle illalle katsoa yhden elokuvan, ja sitten ei muuta kuin uutta viikkoa kohti. Olen varma, että tuleva viikko tuo muassaan kaikkea mukavaa!

lauantai 16. syyskuuta 2017

Ihan uudenlaista ilman mitään uutta


Vihdoinkin sain aikaiseksi vähän sekoittaa huonekalupakkaa ja vaihdella kalusteiden paikkoja. Kaikkein parhaita sisustusjuttuja ovat juuri sellaiset, kun ei tarvitse ostaa mitään uutta, vaan saa vanhat tavarat uuteen järjestykseen niin, että tuntuu uudelta. Tekisi mieli ostaa uutta mattoa, uutta astiasarjaa ja vaikka mitä, mutta olen sinnikkäästi päättänyt selättää turhanpäiväiset ostohalut. Olen aivan varma, että jos ostaisinkin nyt mielessä kiiluvat hienon maton ja upeat astiat, ne ennen pitkää menettäisivät terävimmän hohtonsa. Sen jälkeen tulisi uusia hienoja mattoja ja uusia upeita astioita ostettavaksi, aivan loputtomasti. Luin Tarkan markan blogista hirveän näppärän ajatuksen, jonka voimin pysyttäydyn päätöksessäni: "Säästökohteen pitää olla tärkeämpi kuin asiat, joista säästät." Tulevaisuuden säästökohteeni on todellakin tärkeämpi kuin matto tai astiat, jotka juuri nyt haluaisin hankkia, mutta jätän hankkimatta.

Tälle päivälle on siis säästetty: mitään uutta ei ole ostettu, mutta kotona tuntuu mukavan erilaiselta. Puinen iso kenkäloota oli aiemmin rottinkisohvan paikalla, mutta se tarvittiin olohuoneeseen puiden säilyttämistä varten (koska puut eivät kuivu kylmällä ja eristämättömällä kuistilla). Musta vitriini siirtyi nyt olohuoneesta eteiseen, ja se saikin heti kantaakseen kengät, joille kaivattiinkin lisää säilytystilaa. Mustaan vitriiniin kuuluu kippiovet, mutta en vielä tiedä, laittaisinko niitä ollenkaan paikoilleen. Se vaatisi nimittäin hirvittäviä ponnisteluja, eikä minusta juuri nyt ehkä ole siihen.






Ostolakkoni on hieman omaperäinen: se sallii satunnaiset pienet ostokset kuten kesällä kirpparilta löytyneet pärekorin ja (maailman turhimman) pinkin lintuhäkin.



Puukuvioinen kokovartalopeilikin on joskus kirpparilta ostettu. Se on jännällä tavalla yhtä aikaa sopivan yksinkertainen ja silti yksityiskohtia täynnä. Peilin kautta heijastuu komeron ovi. Vanhojen talojen komerot ovat muuten ihan lyömättömiä säilytyspaikkoja: tuohonkin yhteen eteisen kaappiin mahtuu kaikkea sähkösahasta perunoihin! Talvella eteinen lienee liian kylmä paikka säilyttää perunoita ja ne täytyy jaksaa raahata kellariin saakka ja sieltä joka ikinen ruuanlaittokerta keittiöön asti. Nyt kesäaikaan olen laiskotellut ja nautiskellut komeron mukanaan tuomasta ylellisyydestä.







Oikeasti se komero on tietysti yksi hävityksen kauhistus, sillä jo mainittujen perunoiden ja sähkösahan lisäksi sieltä löytyy kaikki loput kengät huopikkaista kumisaappaisiin, marjastusvermeet, palautuspullot, grillihiilet ja jumppamatto. Siis muun muassa, tietysti. Onneksi komerot tuppaavat olemaan maltillista sakkia, eivätkä ollenkaan pane pahakseen, vaikka niiden siivous hetkellisesti viivästyisikin. Jahka miehen uuvuttava remppa on ohi, otan seuraavaksi projektikseni kaapit, ne vihonviimeiset, ja näperrän ne niin siistiin kuntoon, ettei ennen ole nähty.

Tänään oli tarkoitus mennä jatkamaan maalausta, mutta enpä taida viitsiä! Eilenkin meni iltayhteentoista niin, että aivan viimeisillä voimilla sai kammettua itsensä kotiin saakka. Tässä asiassa remontit ja komerot ovat hyvin samankaltaisia: vaikkei ehkä uskoisi, molemmat sietävät viivästyksiä ja junnaamisia huomattavasti ihmisiä paremmin.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Koiruuksia


Elmo ja Manu kokivat vuosi sitten elämänsä järkytyksen, kun niiltä uuteen kotiin muuttaessa evättiin pääsy sängylle. Elmo tykkäisi loikoilla jalkopäässä ja Manu kainalossa, ja on ollut vähän sääli puolin ja toisin luopua tästä ylellisyydestä. Koirat kuitenkin tekivät aina niin paljon sotkua, ja kun Manu alkoi mielenvikaisesti ja säännöllisesti vääntää torttua lapsen pedille, koirat saivat sängylle porttikiellon.

Alkuun sänkykielto toimi oikein hyvin (muutaman vakavan ärähdyksen jälkeen), mutta ilmeisesti ote on alkanut lipsua. Otteen lipsuminen on sellainen asia, ettei se koskaan jää koiralta huomaamatta. Ja saavutetuista eduista ne eivät luovu. Vielä vähän aikaa sitten Elmo ja Manu sentään teeskentelivät, etteivät ole olleet sängyllä, kun olivat yksin kotona. Aina kuitenkin joku tassun painauma peitolla tai leluankka paljasti pojat jälkikäteen. Vielä hetki sitten niillä oli tapana hypätä sängylle kurkkimaan, minne suuntaan lähtijä menee, ja jos tulikin yllättäen takaisin sisään, Elmo ja Manu hipsivät pois sängyltä vikkelään tahtiin.


Mutta nyt. Nyt ne eivät enää viitsi edes esittää.







Voihan turkanen noita turilaita. Ne pitäisi lähettää kasvatuslaitokseen.

Remppaväsy alkaa jo iskeä, vieläpä aivan ihmeellisesti nyt, kun kaikkein paras vaihe olisi käsillä. Se, mitä olen koko ajan odottanut, pintamaalin sutiminen. En ole tottunut tekemään noin fyysistä työtä noin pitkiä aikoja, ja kaikki kiipeäminen, kurottelu ja samojen liikkeiden toisto alkaa tuntua lihaksissa (niissä joita ei ole). Väsyneenä muuttuu hitaaksi ja raihnaiseksi. Jos tässä vaiheessa olisikin remppapäivä yksi, saisin ihan eri tahtiin aikaiseksi kuin nyt, kun uurastusta on jo takana. Harmittaa olla niin tehoton. Nyt vasta viime metreillä rasittaa ajatuskin kaikesta siitä työstä, mitä vielä on edessä.
 
Illaksi pitäisi taas jaksaa raahautua maalaushommiin, vaikka mikään muu ei houkuttaisi niin paljon kuin sänky ja uni. Elokuva, karkkikulho ja kylmä Cokis. Koirat käytettyinä eikä nousua ennen aamua, mmmmm... Mutta hei, viikonloppu se on raatamisviikonloppukin!

tiistai 12. syyskuuta 2017

Remppakuulumisia ja muita kuulumisia


Elossa ollaan, ehkä vähän niukin naukin. Tulin taas tänne internetin puolelle jakamaan elämänviisauksia: Jos koskaan ikinä milloinkaan kukaan pyytää sinua vähän remppailemaan, ihan vain tapetit pois ja maalia tilalle, niin älä hyvä ihminen suostu. Älä. Ja jos sittenkin mietit, että mukaviahan ne sisustusjutut ovat ja onpa kiva, kun saa repiä rumat tapetit pois ja sitten näppärästi uutta ilmettä tuoreella maalilla, pyristele lapselliset ajatukset heti mielestä pois. Nimimerkillä Listat ja tapetit pitivät seiniä kasassa ja toimivat kantavina rakenteina.

Onneksi nyt sentään hommat edistyvät, vaikkakin tooooooodella paljon hitaammin kuin olisin koskaan osannut arvata. Seinien tasoitukseen vaadittiin lopulta ammattilainen, mutta muu nyhjäys, hiominen ja loputon joka välissä siivoaminen hoituvat tumpelommaltakin touhuajalta. Tuntuu hullulta, että perimmäisenä tavoitteena on todellakin vain maalata seinät, mutta sitä varsinaista maalaamista on vain hyvin pieni osa kaikesta työstä. Tähän mennessä on ainakin poistettu tapetit, listat ja kaikki muu tiellä oleva kuten pistorasioiden suojakotelot, hiottu karmit ja aloiteltu niiden maalaus, hiottu seinät, nakuteltu irtoava betonirappaus (ja sitä todellakin irtosi), muurattu betonista isommat paikkaukset ja tasoitteella pienemmät, tasoitettu seinät isoina pintoina betonitasoitteella, hiottu ja tasoitettu toiseen kertaan, pesty koska rupusurkea imuri ei jaksa imeä seiniä pölypuhtaiksi, pohjamaalattu, paikkakorjailtu pienet kauneusvirheet silotteella (pakkeli + hionta + pohjamaali, tämä oli muuten syvältä suosta; olisi pitänyt tajuta merkata korjatut paikat, että ne joskus löytääkin), hiottu pohjamaali kevyesti ja viimeistelty nurkat ja katonrajat akryylimassalla. Eikä tässä vielä kaikki! Enää ei tarvitse hioa, mutta se varsinainen pintamaali puuttuu vielä! Ja ne listat tietysti. Ja ihan varmasti taas triljoona sellaista pikku asiaa, joita en ole tullut edes ajatelleeksi. Varmasti jostakin vielä ilmestyy ylimääräinen seinä tai kokonainen huone, jota en ole ottanut huomioon.

Järjetön urakka on takana, mutta vielä on matkaa edessä. Olen muistellut muutaman vuoden takaista remppaa, jolloin remppasimme seinät ja lattiat vuokra-asuntoon huvin vuoksi: se oli ihan ensimmäinen remppailukokemus, ja selkeästi jonkinmoinen itsevarmuus on niistä ajoista lisääntynyt. Sitä uskaltaa ryhtyä toimeen, vaikkei olisi hajuakaan siitä, mitä tekee. En ole koskaan esimerkiksi käsitellyt betonia, mutta tein aika isojakin paikkauksia ihan sillä mielin, että siinä se sujuu betonilla rakentaminen niin kuin sujui hiekkakakkujen lapioiminen kuusivuotiaana. Ja niinhän se sujuikin. Moni asia vaatii vain sen, että ryhtyy toimeen. (Paitsi seinien suoristaminen ja tasoittaminen, jota ei normaali ihminen voi oppia.) Jos menee mönkään, aina voi ottaa takapakkia. Jos ei koskaan aloitakaan, ei voi edistyä.

Koskaan ei voi olla niin kiire, etteikö joutaisi marjapuskia tyhjentämään ja mehua keittämään. Olen kerran aiemmin keittänyt mustikkamehua, ja nyt oli viinimarjojen vuoro. Meillähän on nykyään siis kellari, eli voin vihdoinkin päästää sisäisen hamsterini valloilleen! Kerrostaloasunnoissa ei ole tätäkään pystynyt tekemään. Tai voi toki täyttää jääkaapin vuodeksi kymmenellä mehupullolla, jos ei aio säilyttää siellä mitään muuta.


Pullot pääsivät loppumaan ja pari viimeistä litraa piti säilöä lasipurkkeihin. Jännittää,  teinkö kaiken niin oikein, että mehut säilyvät vuoden verran homehtumatta; vasta ensi vuonna voi kokeilla uudemman kerran. Mehu-urakkaan tuhraantui marjojen keräämisineen kokonainen päivä, joten olisi hirveä sääli, jos mehua menisi lopulta hukkaan.




Kenkäloota on jo syrjäyttänyt mustan vitriinin, koska olohuoneessa kaivattiin kunnollista säilytystilaa polttopuille, mutta en malta olla esittelemättä paria kuvaa uusimmista kirppislöydöistä, kummallisesta keramiikasta.  Olen ihastunut sellaiseen vähän kotikutoisen oloiseen, muhkuraiseen ja kömpelöön keramiikkaan. Sininen tyttöfiguuri on kynttilänjalka (tirsk), ja se paljastui saksalaisen Steulerin 60-luvun kipoksi. Ruskea porovaasi on erinomaisuudessaan ihan omaa luokkaansa, mutta sen alkuperästä en osaa sanoa mitään. Pohjasta löytyy merkintä, jonka tulkitsemiseen vaaditaan suurta viisautta, mutta käsintehdyksi minä poroa veikkaisin.







Vielä vaatii miehen remppa aikaa ja ajatusta, mutta kun vain jatkaa pakertamista, on ennen pitkää pakko tulla valmista. Miltähän tuntuu, kun saa lopultakin valtavien pohjatöiden jälkeen sutia ensimmäiset vedot pintamaalia puhtaalle pinnalle? Kuinka sitä edes uskaltaa.