tiistai 31. tammikuuta 2017

Talvipippaloiden somistuksia



Näpertelen paraikaa paikallisen kulttuuriyhdistyksen talvipippaloiden somistuksia. Kesällä somistin samaisen yhdistyksen kesäpippalot iloisella ja kukikkaalla kirppismeiningillä, mutta nyt on toiset tunnelmat. Juhlapaikka on hieman Twin Peaks -henkinen, joten koristuksiin toivottiin karmeutta ja hirveyttä. Mikä olisi sen karmeampaa ja hirveämpää kuin paljas mallinukke? Tietysti monta paljasta mallinukkea yhdellä kertaa.


Ai että näitä juhlasomistuksia on kyllä mukava miettiä! Tämäkin oli jo reilu puoli vuotta sitten tiedossa, mutta havahduin deadlinen lähestymiseen ja kirppisten koluamiseen tuttuun tapaan viikkoa ennen. Alkuperäinen suunnitelma oli sahata vanerilevystä sellaiset tanssivat hahmot, joilla poliisi tv-sarjoissa piirtää ruumiin kohdan teipin avulla lattialle. Sittenpä sattuikin parin mutkan kautta muutama mallinukke kirpparin loppuunmyynnistä kohdille, ja säästyin saahamisen vaivalta. Budjetti on tietysti pieni, mutta muutama tarkoin harkittu asia riittää kyllä tuomaan toivottua tunnelmaa. Ei tarvitse laittaa joka paikkaa täyteen pompomia ja ilmapalloa: riittää, että keskittyy yhteen pääkohtaan ja laittaa muutamat pienet, huomaamistaan odottavat yksityiskohdat vähän syrjemmälle. Sitä lähtee helposti näpertämään liikaa kaikenlaista, vaikka lopulta vähempi on enempi.





Tarviiko sanoa, että menin ihastumaan tuohon jättikokoiseen alastomaan nukkeen niin, että voisin kuvitella pitäväni sen. "Mallinukke ei ole jäämässä meille" sanoo järjen ääni, mutta joku toinen, täysin tolkuton ääni kehottaa yrittämään, josko nuken voisi sittenkin lunastaa itselle. Tai ehkä sen säilytyspaikka väliaikoina voisi olla meidän eteisessämme? Kyllähän se on jo tehnyt olonsakin varsin kotoisaksi meidän kotona. Sääli olisi riistää sitä taas juuriltaan.






Mitä sanoo raati? Voiko joku muka olla tykkäämättä tästä lattiavalaisimen kaltaisesta ihmishahmosta?


maanantai 30. tammikuuta 2017

Siivouspäivänä


Siivouspäivä takana ja taas joka nurkka kiiltää pienen hetken aikaa. Löysin kirpparilta makuuhuoneeseen uudet petroolin väriset samettiverhot, jotka syrjäyttivät hieman aneemiset lappapuuron sävyiset pellavaverhot. 


Tumma petrooli näyttää minusta kauhean kivalta vihertävän seinän parina, eikä lopputulos ole ollenkaan niin sävy sävyyn kuin olisin kokeilematta arvellut. Sametti on kiva materiaali ja tuo taas pikkuisen lisää muhkeutta ja pehmeyttä makkariin.








Väri-ihastukset kulkevat kausittain, ilman että tietoisesti etsisi tiettyjä sävyjä. Petrooli tuntuu nousseen uudeksi suosikiksi, ja se onkin vähä kerrallaan ottanut valtaa kotoa. Vasta kotona verhopakettia avatessa muistin, että meillähän on sohvakin samaa sävymaailmaa. Kummallista, että voi unohtaa jonkin monimetrisen esineen olemassaolon hetkellisesti niin tyystin.


Nyt on erityisen jännittävä viikko käsillä. Pieni ihme pitää tapahtua, ettäkö ehtisin tehdä kaikki tammikuulle suunnittelemani asiat loppuun, mutta ei sovi vielä luovuttaa. Onhan tässä huominen aikaa!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Herkumpi juttu



Ihan täysin poikkeuksellisesti sairastava poika on jo parantunut flunssastaan. Kuumepäivien aikaan syötiin vähän tavallista herkummin ja lipitettiin limsaa pillillä. Katsottiin monta elokuvaa ja kulutettiin sohvan pehmusteita. Lopulta kyllästyttiin joutenoloon ja kiukuteltiin sitä, ettei saa mennä pihalle, vaikka on jo ihan terve, ja kaikki muutkin ovat ulkona. Elämähän siinä lipuu ohitse, kun viettää yhtä kuumeetonta päivää neljän seinän sisällä, vaikka on jo aivan voimiensa tunnossa. Oi tylsyys!


Manu, tuo kelmi, meni kyllä syömään yhden lapsen herkkuleivän, kun selkä hetkeksi kääntyi: se hyppäsi tuolille, kurotti karvaisen kuononsa pöydälle, hotkaisi leivän ennätysajassa ja jäi kiinni siinä vaiheessa, kun poistui vikkelään tahtiin rikospaikalta huuliaan lipoen ja suutaan maiskuttaen. Leivänmurut vain rapisivat ja kananmunan muruset kiiltelivät Manun turpakarvoissa, mutta itse leipä oli jo hyvässä tallessa Manun massussa. Elmo ei ikinä kävisi vohkimassa ruokaa: se keskittyisi tuijottamaan herkkua kaihoten ja yrittäisi vedota tunteisiin, mutta nöyrästi tyytyisi kohtaloonsa. Manu taas on sellainen nuorisorikollinen, että se tekee mitä vain, jos arvelee, ettei jää kiinni. Siinä meni herkkujuustot ja viimeinen keitetty kananmuna parempiin suihin. Lapsi jäi hautomaan kostoa, ja Manu oli taas tosi tyytyväinen itseensä niin kuin aina. Manun pieni mieli ei pysty käsittämään syy-seuraus -suhdetta erinomaisen herkkuleivän syömisen ja loppuillan vihanpidon välillä, joten sen mielestä anastus oli vallan mainio juttu. Ja vaikka se ymmärtäisikin, se ei varmasti siltikään epäröisi valita toisin. Herkun syömisen hyödyt ovat aina suuremmat kuin mikään sitä seuraava rangaistus. Manu on tosi yksinkertainen koira, mutta olen ihan varma, että se osaa laskelmoida omaa etuaan.





Kaappien ja lipastojen tila sen sijaan alkaa olla kuosissa, suorastaan pikkutarkassa järjestyksessä. Peltisten rullakkojen poismenon myötä piti vähän nipistää tilaa muualta, ja ihan hyvin mahtuu. Laitoin kaverille kuvan sinisen lipaston sisällöstä, ja hänen mielestään meillä on yhä enemmän tavaraa kuin kenelläkään. Ei kai nyt sentään enää! Varmasti jollakulla on vielä enemmän. Lipaston alin laatikko on varattu kaikenlaiselle pienelle askartelutilpehöörille.





Sittenpä voisikin viedä koiranturilaat, rikolliset ja ei-rikolliset lenkille ja ruveta leffankatseluhommiin! On viisasta varautua tulevaisuuteen: mikään ei ole inhottavampaa kuin asettautua sohvalle herkkukulhojen kanssa niin kuin ei koskaan tarvitsisi nousta, vetää viltti korviin, pöyhentää tyyny juuri sopivaksi, valmistautua olemaan liikkumatta kahteen tuntiin ja sitten kesken jännittävimmän kohtauksen lähteä pissittämään hurttia ulos viimaiseen ja koleaan talveen. Siinä tulee tosi pahalle tuulelle ja ehtii jo elokuvan juonikin unohtua, kun keräilee kakkakasoja pihalta.


Oikein leppoisaa lauantaita kaikille!


torstai 26. tammikuuta 2017

Manu mainio ja mahtava mukikasa



Meillä vietetään tänään sairaspäivää: aina terve tenava on jostakin nappaissut flunssapöpön ja potee nyt kuumetta. Edellisestä sairastamisesta onkin jo tasan neljä vuotta, jolloin sairastettiin vesirokko alta pois. Toivottavasti tämä ei ole sitä karseaa sitkasta tautia, joka syksymmällä riehui ainakin pohjoisessa.


Manu mainiolla sen sijaan on kaikki ihan hyvin. Juuri sillä tavalla niin kuin koiralla kuuluukin olla. Sopivasti jännitystä, sopivasti lepoa, riittävästi ruokaa ja aina vettä tarjolla. Meidän koirat tykkäävät käydä saunassa, ja eilen ne pääsivätkin taas pieneksi hetkeksi löylyttelemään. Usein saunapäivän jälkeisenä iltana ja aamuna harjailen hampaat lämpimässä saunassa, ja saan heti koirakaverin viereen, kun saunan ovi narahtaa auki. Vaikka saunassa olisi enää kolmekymmentä astetta, Manu tietää heti ottaa lököasennon, koska sillä tapaa saunassa kuuluu olla. Eilisen saunaillan jälkeen Manu pääsi jotenkin kenenkään huomaamatta vielä yksinään livahtamaan saunaan, ja sieltä se sitten löytyi hammaspesun aikaan. Se oli istunut lauteilla ihan hiljaa ja tyytyväisenä. Varmaan mietiskellyt maailmanmenoa ja sitä, miten on mahdollista, että kodin sisällä yhdessä huoneessa on selkeästi kuumempaa kuin toisissa. Voi toki olla, ettei Manu pohtinut yhtään mitään. Ajatteli vain, että tämä se on elämää.








Edellisen epäonnisen mukimyyntirulijanssin jälkeen jaksoin viimein naputella kipot uusiksi myyntiin: kaveri halusi varata kaksi tiettyä (kuvasta puuttuvaa) mukia, ja ajattelin vähän niin kuin samoilla höyryillä luopua lopuistakin. Kaikista on varaukset, mutta koska nettikauppa on mitä on, täytyy vielä pitää sormet ristissä siihen saakka, että perävalot tosiaan vilkkuvat. Jos on Manulla ja Elmolla elämässä jännitystä, niin on jännää muillakin!

tiistai 24. tammikuuta 2017

Etsinnässä konstailematon kaava



Olen ennenkin ääneen ihmetellyt, miten vaatteissa pienen pienet muutokset tekevät lopulta koko ilmeen: kun siirtää jotakin linjaa puoli senttiä sinne tai tänne, siirrytäänkin yhtäkkiä ajassa tästä päivästä 90-luvulle. Olen ihan täysi harrastajaompelija ja kokonaan valmiskaavojen varassa: jos kaava ei istu toivotusti, koko vaatekappale joutaa romukoppaan. Kaavoittaminen on jotakin aivan tähtitieteellisen ihmeellistä, ja valmiiden kaavojen muokkailukin vähän niin ja näin.


Aivan tuikitavallinen kotelomekon kaava on ollut pitkään etsinnässä. Ehkä olen etsinyt vähän huonosti: luulisi, että tosi yksinkertaisen, mahdollisimman vähäsaumaisen, joustamattoman perusmekon kaavoja löytäisi joka kulman takaa. Eihän niitä silloin tietenkään löydä, kun etsii. Päätin kokeilla yhdistää pari kaavaa niin, että otin joskus tekemäni mekon yläosan ja yhdistin sen suoralinjaisen mekon alaosaan.








Juu, vähän vyötä ja huiviahan se kaipaa. Ei oikein istu ilman muotolaskoksia, tulee taas Rölli-peikon arkiasu mieleen. Tästä tuli nyt sitten löysän mallinen lököilymekko! Materiaali on ikivanhaa pappojen housukangasta, jonkinlaista villasekoitetta. Superlaadukasta ja ihanan tuntuista siis, joten ei auta kuin alkaa tykätä pikkuisen löysemmästä kotelomekkotyylistä. 


Ehkä voisin kokeilla lisätä tähän mekkoon muotolaskokset selän puolelle, mutta sitä ennen testaan vielä yhtä kaavaa, joka odottaa testaamistaan. Kyllä se hyvä malli vielä joku päivä löytyy, ja sitten sitä ei saa ikinä hukata!
 

maanantai 23. tammikuuta 2017

Tammikuun taikaa



Tammikuun viimeinen täysi viikko hurahti käyntiin. Alkuvuosi on aina vähän sellaista odottavaista uuden aikaa: joulusta tuntuu olevan ikuisuus, ja kaikki tonttuhöpsötys tuntuu niin ankealta muistolta, että sen yrittää mielellään työntää mielestään pois. Valon määrä lisääntyy hurjaa vauhtia: nyt on aivan erilaista kuin kuukausi sitten, ja vielä kuukausi tästä eteenpäin, niin tammikuu on taas pelkkä muisto. On se ihmeellistä.





Suurin osa ihmisistä tykännee aloittaa uudet viikot ja uudet vuodet tyhjältä pohjalta niin, että vanhat asiat on hoidettu alta pois hyvissä ajoin. Minun listallani on vielä monta sellaista asiaa, jotka olisi pitänyt hoitaa jo viime vuonna, ja jotka sitten ovatkin seuranneet mielessä mukana turhana painolastina. Vähemmällä olisi päässyt, kun olisi vain rykäissyt asiat ajoissa alta pois. Tammikuu olkoon aikarajani: tämän kuun loppuun mennessä viivaan lopultakin tympeät asiat pois listalta. Sitten niitä ei enää tarvitse ajatella.


Tuoreilla kukilla lähdetään tähän viikkoon. Hirmu ihanat jättikokoiset markettiruusut taisivat vähän kärsiä pakkasesta, kun muutama on jo nuupahtanut. Joskus ruusukimput kestävät viikkoja, ja joskus ne nuupahtavat heti kun saa maljakkoon. Niistä ei kyllä ota selvää!


Reipasta ja mukavaa uutta viikko! Pahin päivä on juuri käsillä, eli kohta jo ohi!


perjantai 20. tammikuuta 2017

Parvekeunelmia


Tässä vaiheessa vuotta on ehdottomasti lupa alkaa suunnitella tulevaa pihakautta! Kävin ostamassa kirjakaupasta Keittiöpuutarha-kirjan, joka vaikuttaisi minun kaltaiselleni tumpelolle ja mistään ymmärtömättömälle sopivalta opukselta. Tammikuun esikasvatettavien kasvien kohdalla lukee chili ja orvokki, joten molempia täytyy ehdottomasti koettaa. 


Mistähän saa orvokin siemeniä? Käykö chilin siemeniksi kaupan chilien sisältö?





Parvekkeelle ei ole vielä muuta tehty kuin kannettu tavarat sisään. Meillä on ihanan kookas parveke, ja siellä mahtuu hyvin oleskelemaan, vaikka perustaisikin oman yrttitarhan. Aitan ovi näyttää kivalta parvekkeella, vaikka sillä ei mitään järkevää käyttötarkoitusta olekaan. Ovesta oikealle mahtuisi kaappimallinen kasvihuone, johon saisi mahtumaan ruukkukaupalla yrttejä.





Suomelan sivuilta löytyy seikkaperäiset ohjeet oman kasvihuonekaapin rakentamiseen. Olen ihastellut kaappia aikaisempinakin vuosina, mutta sen nikkarointi on minulle ehdottomasti ihan liian vaikeaa. Lisäksi lasit pitäisi teettää lasiliikkeessä ja nikkarointia varten pitäisi ostaa jiirisaha (muutama kymppi) ja jyrsin (130 e), muista tarvikkeista puhumattakaan. Vaikka valmis kaappi on melko arvokas, tulisi itse rakennettu kaappikin aika kalliiksi. (Kuva: suomela.fi.)





Kekkilän Vihervitriini olisi tosi saman tyyppinen kasvikaappi, mutta sitä ei tarvitse itse rakentaa. Ainakaan tähän hätään en löytänyt kaappia mistään myynnistä, mutta jospa se tulee taas kevätmarkkinoille? (Kuva: Kekkilä.)





Kolmas vaihtoehto olisi käyttää kaapin runkona jotakin kirpparilta löytyvää kaappia, jonka oviin vaihtaisi joko lasit tai pleksit. Neljäs vaihtoehto olisi rakentaa valmiista vanhoista ikkunoista eri mallinen, hyvin yksinkertainen kaappi. 


Mitäpä suosittelisit?
 

torstai 19. tammikuuta 2017

Ihan minun näköiseni mekko!



Pakko vähän brassailla: nyt on ensimmäiset joululahjaostokset tehty! Oulun Stockmann lopettaa (ihan hirveä sääli!), ja kaveri vinkkasi, että tänään on alkanut 60 prosentin alennukset. Sinnehän piti sitten heti juosta tukka putkella katsomaan "lapselle vähän kenkää ja vaatetta", kröh. Naisten osastolta ei ihmeekseni löytynytkään yksitoistavuotiaalle pojalle sopivia pukimia, mutta itselleni löysinkin! Olipa kiva!


Olen pitänyt kuukauden ostoksista ja poistoista tarkkaa kirjaa läpi kuukauden. Vielä aamulla poistoja oli niin paljon, ettei pysty edes laskemaan, ja ostoksia ihan muutama, kaikki tarkkaan harkittuja ja tarpeellisia. Näin illan päälle voi sanoa, että laskelmat ovat heittäneet häränpyllyä.


Mutta löytyipä kerrassaan aivan minun näköiseni mekko! Niin minun tyylinen, ettei kukaan ikinä tule huomaamaan, että siinä on uusi vaate. Marco Polon leningille jäi hintaa 40 euroa alennuksen jälkeen.





Se istuu niin nätisti! Uudesta mekosta tulee ihan mummo mieleen. Tykkään kovasti tästä tätimäisestä lenkinkimuodista: ajatella, että vielä reilu kymmenen vuotta sitten pidettiin sellaisia järkyttäviä navan paljastavia bilevaatteita. Vai liittyykö se vain omaan ikääni? Ehkä kaikki muut pukeutuivat silloinkin asiallisesti. Toki jos pitäisi valita joko 19-vuotiaan littamaha plus liian lyhyet, mauttomat paidat TAI pieni pömppis ja siihen sopiva tätimuoti, saattaisin kääntyä napapaidan puoleen. Nyt tyydyn paheksumaan nuorisorytkyjä.







Sovitin myös yhtä aivan käsittämättömän ihanasta materiaalista valmistettua Selected Femmen neuletta (villaa, mohairia, elastaania), joka oli varmasti lämpimin koskaan sovittamani paita. Harmi, että kaikki oikeasti lämpimät vaatteet ovat sitten malliltaan sellaisia olen siivonnut koko päivän, mitä asiaa -tyylisiä. Lenkinkiaikaa riittää vuodessa korkeintaan kaksi kuukautta, ja loppu aika täytyy tarpoa toppahousut jalassa. Eihän se aivan oikein mene. Jätän mekon keikkumaan kaapin kulmille näkösälle, jotta sen vuosittainen käyttöaika edes hieman pitenee.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Juhlan kunniaksi



Taas ollaan vuoden vanhempia. Hurjalta tuntuu olla näin vanha. Oma sisko on kohta vanhuksen iässä, itsekin aivan keski-ikäinen ja lapsi pian teini. Niin se aika vain vierii.


Juhlan kunniaksi avasin joululahjakarkkilootan (niitä on tämän jälkeen enää kaksi jäljellä!), puunasin kodin, nostin Kastehelmet esille ja keitin kahvit. Maltilla mennään tässä iässä. Ei sovi rymytä turhia.














Elmokin päätti toivottaa hyvää syntymäpäivää (peräpäällään), ja niin on valkoinen matto ensimmäistä kertaa pesussa. Aina välistä sitä haaveilee itämaisesta, käsin solmitusta villamatosta, mutta kyllä on muovimatossa aivan erityistä taikaa!


Rapsakkaa talvipäivää kaikille!


tiistai 17. tammikuuta 2017

Eteisessä erilaista, uutta olohuoneessa


Sainpahan kenkälootan tungettua johonkin koloon olohuoneen sohvapöydän tilalta. Armeijan vanha kiväärilaatikko pääsi taas tuttuun käyttöönsä, kenkälootaksi eteisen naulakon alle. Eteisessä onkin aika ahdasta ja melkoinen tilanpuute, kun korkea kaappi vei tilaa takeilta, eivätkä kaikki kengät kunnolla mahtuneet paikoilleen.


Valkoinen hyllykkö pääsee nyt parvekkeelle kukkatelineeksi ja kenkäloota odottelee, että sen sisältö saadaan siististi purettua käsityökaappiin.





Lankkuläjästä vähän rouheampaan tyyliin sahailtu taso sai nyt ainakin toistaiseksi alleen ritiläkorin, jonka pelastin wc:stä uuden tieltä puretusta, kaatopaikalle viedystä vanhasta kaapista. Arvasin, että tällekin tulee vielä käyttöä! Taso kaipaa vielä maalia, ja jos sopivan korkean rullat joskus sattuvat vastaan, täytyy niitäkin koettaa.








 Sitten vain maalisuti käteen ja katsotaan, mitä tulee!

maanantai 16. tammikuuta 2017

Ideaa vai ei? Sohvapöytä lankuista



Muistinpa vain, että kellarissa meillä kököttää joutilas lankkukasa. Ostin kuljetusta varten kolmeen pätkään sahatun lankun edellisessä kodissa, kun oli mielessä yksi tietty nikkarointijuttu, joka jäikin sitten toteuttamatta. Jotakin käyttöähän sillekin lautapoloselle piti sitten keksiä: olinhan siitä jo maksanut selvää rahaa.

 
Näitä lankkuja ja laudanpätkiä oli muuten erityisen hauska muuttaa kodista toiseen. Olivat oikeita päivänpiristyksiä.


Ajatus oli maalata lankut valkoisiksi ja laittaa alle isoimmat mahdolliset rullat. Mallailin levyä sohvan äärelle; alla on nyt koirien lelukori. Onkohan tässä nyt ideaa ensinkään? Vedänkö sinnillä loppuun asti ja haen rullat, vai pitäisikö suosiolla luovuttaa?











Joo vai ei?

Vitriinillä



Hitaasti edistyvä, perinpohjainen kevätsiivous jatkuu omalla painollaan. Samalla kun valon määrä lisääntyy päivä päivältä, tavarakaaos talttuu vähä kerrallaan. Tällä erää viimeiset kirppisjutut odottelevat olohuoneen nurkassa noutajiaan erilaisiin setteihin jaoteltuina. Loput romppeet lähtevät kasoina, pussi kerrallaan, ja niin tulee taas tilaa hengittää. Vähän vielä täytyy tyhjentää tasoja notkuvista kirjapinoista ja muista koristeista, niin sitten on hyvä.


Kekkosen kuva siirtyi mustalle vitriinille, ja tässä on nyt meidän kodin mustavalkoisin nurkka. Jos vielä nakuttelisi tauluja seinille, saisi laskutasojakin tyhjemmiksi. Johonkin kohtaan voisi tehdä kollaasin erilaisista tauluista ja valokuvista, mutta en osaa vielä päättää, minne. Toisaalta rennosti nojailevien taulujen paikkoja on niin helppo vaihdella. Toisaalta kollaasiseinä olisi helppo tapa tuoda uutta ilmettä ilman lisää tavaraa.





Vielä riittää kaappien puunausta! Kunhan on saatu sisätilat käytyä läpi, voisi alkaa miettiä jo parvekejuttuja ja uusia istutuksia. Vielä ei ole kevät, mutta kovasti se on jo mielen päällä.


sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Oman ryytimaan kaipuu



Marttailuprojekti ei nyt toimi niin kuin pitäisi. Kaikella itse tekemisellä oli tarkoitus lievittää sellaista välillä pinnan alla kytevää, välillä esillä leiskuvaa oman loppumattoman remppaprojektin ja ryytimaan kaipuuta. Tänään on ruokalistalla pinaattikeittoa karjalanpiirakoiden kanssa (noudatan kitupiikin kuukauden ruokalistaa noukkimalla; ruokalista tulee näillä näkymin riittämään koko vuoden tarpeiksi). Valmistelin Varpulan ruisleivän juuren huomiselle niin, että huomenna pääsee pyöräyttämään muutaman ruisleivän. Yritän elää maatalon emännän arkea kerrostalokolmion sisällä, keskellä kaupunkia.


Tämän viikon toista karjalanpiirakkasatsia paistaessa huomasin miettiväni, miten kiva olisi kesällä kasvattaa tuoretta ruokaa. Salaattia, porkkanaa, perunaa, yrttejä, sen sellaista. Suunnitella, valmistautua ja seurata edistystä, lopulta korjata sato. Kummallinen ajatus ihmiselle, joka saa jokaikisen ruukkukasvinkin kuolemaan. Silti kerrostaloasunnon seinät tuntuvat toisinaan kaatuvan päälle, naapurit ovat liian lähellä ja kookaskin parveke on pelkkä pihamaan irvikuva. Mihin ihmeeseen perustaisin oman ryytimaani?


 



Mihin-kysymystäkin oleellisempi on se, miksi tuollainen epärealistinen haave on jäänyt kytemään mieleen, ja miksi se ei jo mene pois. Eihän minulla ole koskaan ollut minkäänlaista kasvimaata, ja joka ikinen kesäkukkakin kokee hitaan ja tuskaisen kuoleman hyvissä ajoin ennen juhannusta. Eikä se ole edes kunnollinen, järkevä elämän tavoite. Muiden ihmisten tavoitteet sen sijaan ovat järkeviä ja kunnianhimoisia, kunnollisia ja ennen kaikkea epähaihattelevia. Omani ovat yksinkertaisia ja nykymaailmaan epäsopivia. Minä haluan muuttaa metsän keskelle alkeelliseen mökkiin kaivamaan multaa. Siellä saisin rauhassa valmistaa saippuaa ja ruisleipää mielin määrin. Kesällä tehdä kesäasioita, syksyllä valmistautua jouluun, talvella tehdä talvijuttuja ja keväällä taas valmistautua tulevaan kasvukauteen. Elää enemmän vuodenaikojen mukaan, tehdä omin käsin ja nähdä kätten työ. Pitäisin joka päivä rönttävaatteita, en puhuisi kenellekään tarpeettomasti, hankkisin lankaliittymän ja luopuisin aivosoluja tappavasta älypuhelimesta. Koirat saisivat juosta päivät pitkät pihamaalla, eikä ketään kiinnostaisi, vaikka ne räksyttäisivät aamusta iltaan. Kanoja ottaisin tietysti myös. Nekin saisivat juosta pihamaalla ja räksyttää.





Vuosi sitten, kun intouduin kokeilemaan kaappien nikkarointia, ihmettelin sukulaiselle, miten olenkin yhtäkkiä näin innostunut kaikesta käsillä tekemisestä. Sukulainen huomautti, että olen aina ollut samanlainen. Se oli päässyt unohtumaan: lapsena nakuttelin lähimetsään majoja. Oli suunnitelma, oli lautoja ja nauloja, oli jonkinmoinen toteutus. Kun lumi laski maahan, täytyi odottaa seuraavaa vuotta, että rakennuspuuhat pääsivät jatkumaan. Ja sitten ne taas jatkuivat, monta vuotta perätysten, kunnes luonnollisestikin jossakin vaiheessa loppuivat. Käsillä tekemisessä on jotakin ihmeellistä. Toisia vaivaa kaukokaipuu, toisia tarve tehdä käsillä. Ehkä joku kolmas on muuten vain onnellinen?








Mikä tähän auttaisi? Ehkä haihattelu loppuisi, jos ottaisin kuntosalijäsenyyden ja rupeaisin treenaamaan. Hieroisin öljyä uusille vatsalihaksille ja ottaisin valokuvia. Hankkisin uuden, kunnollisen työn sen tilalle, joka neljän vuoden jälkeen lipui työkkärin ilmaiselle harjoittelijalle.
 
 
Parasta on keskittyä miettimään omakotitalossa asumisen huonoja puolia ja velloa niissä. On lumen kolaamista, on räystäskourujen puhdistamista. Haaveilenko minä räystäskourujen puhdistamisesta? No enpä kyllä! Jos haaveilisin, voisin varmasti ilmoittautua vapaaehtoiseksi räystäskourujen puhdistajaksi. On veroa, hulevesimaksua, rikkoutuvia asioita ja paikkaan sitoutumista. Rempallaan olevia nurkkia, jatkuvaa nikuttelua ja nakuttelua. Ehkä hiiriä? Niitä inhoan sydämeni pohjasta. Sitten pitäisi ottaa kissa. Kissoistakaan en yhtään tykkää. Lisää lunta ja puiden hakkaamista. Huh huh, kylläpä nyt romanttiset ajatukseni karisevat!


Ei olisi pitänyt leipoa sitä ensimmäistä ruisleipää eikä valmistaa ensimmäistä saippuaa.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Saippuaa ja ruisleipää - muutama uusi resepti kokeilussa



Uusi vuosi on kulunut uusia asioita opetellessa. Ensin innostuin ruuanlaittosaralla ja päätin ruveta leipomaan leivät itse. Innostus laajeni saippuoiden suuntaan, ja viimein uskallauduin testaamaan pelottavaa lipeää. Lipeä osoittautui helpommin hallittavaksi kuin kuvittelin ja siksi ihan seesteiseksi tapaukseksi.


Tänään sain leikata ensimmäiset saippuahalot, jotka eilen valmistin. Samalla pyöräytin kolmannen reseptin, vaahtoavan saippuan, jonka olisi tarkoitus sopia hiuksille. Vuorasin leipävuoat muovipusseilla ja kaadoin saippualiuoksen vuokiin. Harmittaa, että vuoan tyhmä teksti painui nyt saippuan pintaan!


Saippuoilla kestää vielä kuukauden päivät tekeytyä, että ne ovat tarpeeksi ihoystävällisiä käytettäväksi. Ainakin vielä niitä saa käsitellä hanskat käsissä: vaikka lipeä olisikin jo kokonaan poistunut (en ole varma, poistuuko se saponifikaatio-reaktion aikana, jolloin lipeä ja rasva reagoivat ja muodostuu saippuaa, vaiko vasta ajan päästä), mutta ainakin saippua on vielä liian tujua ja kuivattavaa. Minusta nämä näyttävät aivan syötäviltä, ihan juustoilta! Luulenpa, että ostan silikonimuotteja uusia eriä varten: tarkoitus oli pärjätä ilman ekstrarompetta, mutta sitten menin kurkkimaan silikonimuottien erinomaista valikoimaa.





Varpulan ruisleipä, jonka juurta valmistelin tolkuttoman monta päivää, osoittautui ennakko-odotuksia paremmaksi. Ihan maistui tavalliselta ruisleivältä, vaikka vähän hurjalta tuntuikin syödä jotakin sellaista piimästä valmistettua, jota on säilytetty kahdeksan päivää huoneenlämmössä. Uskoakseni juuri tekeytyy tai maustuu sitä mukaa kun leipoo uusia leipiä: ehkä muutaman leivontakerran jälkeen minulla on juuri, josta saa joka kerta tasalaatuista ruisleipää.





Odottavan aika tuntuu saippuoiden suhteen pitkältä. Tässä välissä voisikin lukaista Saippuakirjan ja haalia uusia reseptejä kokeiltavaksi!


perjantai 13. tammikuuta 2017

Birger Dahlin Birdy - vaihtoehto lattiavalaisimeksi



Olohuoneen sohvanurkkaus kaipaa lukuvaloa jalkalampusta. Valinta tuottaa päänvaivaa: pitäisi löytää kerralla hyvä! Hetken aikaa harkitsin seinään kiinnitettävää lukuvaloa, sellaista jonka voisi laittaa vaikka sängyn vierelle, mutta se lukitsisi sohvan paikan ikuisiksi ajoiksi yhteen nurkkaan. Irrallinen lattiavalaisin kulkee näppärämmin sohvan mukana sitten, kun tekee mieli vaihtaa järjestystä.





Lattiavalaisimen pitää olla suhteellisen yksinkertainen (ei mitään pölyä kerääviä ulokkeita) ja sellainen, että sen valoa voi käännellä ja suunnata sinne minne tarvitsee. Yksi kiva vaihtoehto olisi tämä Birger Dahlin vuonna 1952 suunnittelema Birdy (kuvat lainattu Room21-sivuilta). Birdy olisi vähän arvokkaampi hankinta, mutta ei kuitenkaan mitenkään ihan tolkuttoman hintainen.


Olen viime aikoina kaivannut erityisen paljon lisää valoa ja valkoisuutta, ja sen vuoksi pohdin tuota valkoista Birdiä. Kuitenkin mustana valaisin näyttää minusta enemmän 50-lukuiselta, linjakkaalta ja tyylikkäältä. Valkoisena se on jotenkin tavanomaisempi, nykyaikaisempi. Yritän välttää tuomasta lisää tummia asioita jo valmiiksi tummaan olohuoneeseen, mutta on tuo musta valaisin on minusta paljon valkoista hienompi. Vai onko?







 

Olisiko se tässä vai pitäisikö vielä jatkaa etsimistä?

Lipeää, vihdoin!



Nyt se lipeäsatsi viimein saapui, ja ihan heti täytyi tehdä ensimmäiset saippuakokeilut! Olen vasta lueskellut netistä erilaisia saippuajuttuja, mutta luulenpa, että Saara Kuhan saippuakirja täytyy hankkia. Ensimmäisenä tein tavallisen, uskoakseni aika hellän oliiviöljy-kookosöljysaippuan ilman tuoksua, ja heti perään vielä toisen kookosrasvasaippuan, jonka sekaan laitettiin teetä. Arvasin, että ne halvat ja hirveät teepussit, joita ei koskaan käytetä mutta joita ei raaski poiskaan heittää tulevat vielä käyttöön!


Ihan näin ensihätään täytyy kyllä tehdä sellaista saippuaa, joka vaahtoaa eli käy hiuksille, ja sellaista saippuaa, jota voi käyttää pyykinpesussa. Onkohan tässä jotakin riskiä? Ettei mene hajottamaan pesukonetta tai tukkimaan putkia? Ai juu, ja koirille täytyy tietysti myös saada oma soopa.


Natriumhydroksidi saapui Matkahuollon kautta erityislähetyksenä. En ole koskaan käsitellyt lipeää, ja vähän jännitti!





Se on kuulkaa pojat ja tytöt niin, ettei vara venettä kaada! Pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet päälle, silmäsuojat silmille, hengityssuojain kasvoille ja tietysti hanskat käteen. Saippuaa valmistaessa lipeärakeet liotetaan veteen, jolloin neste kuumenee ja siinä kai muodostuu höyryjä. Kävin sekoittamassa valmiiksi mitatut veden ja lipeän parvekkeella, enkä hengityssuojaimen kanssa haistanut kyllä yhtään mitään.


Varauduin pahimpaan, mutta kävikin ilmi, että saippuan valmistaminen on kohtuullisen sisäsiistiä hommaa. Yhtään kertaa en saanut mitään asiaa roiskumaan, mikään ei kaatunut, en kompuroinut kinttuihini kertaakaan ja muutenkin oli jotenkin kauhean seesteistä. Itse lipeään tai lipeänesteeseen en koskenut kertaakaan, ja vasta tiskatessa hanskat koskivat keskeneräiseen saippuaseokseen.
 
 



Hurjan pelottava lipeä haihtuu saippuasta pienessä ajassa (vuorokaudessa?), mutta vasta reilun kuukauden päästä saippua on käyttövalmis. Oletan, että vuorokauden kuluttua halko on kuivunut niin, että sen saa leikattua lohkoihin. Sitten vuoat vapautuvat ja voi taas tehdä seuraavat, eri tarkoitukseen tarkoitetut saippuat. Reilu kuukausi odottamista! Tämä ei kyllä ole minun harrastukseni. Varmaan käyn varkain lohkomassa saippuaa ennenaikojaan ihan vain todetakseni, ettei se lipeä sittenkään ollut vielä haihtunut.
 




Olen varmaan muistanut leuhkia sillä, kuinka koirilla on nykyään sängylle pääsy kielletty. Satunnaisia kokeiluja lukuunottamatta koirat ovat ottaneet kiellon ihan asiallisesti vastaan. Olen ollut niin ylpeä siitä, miten hyvin koirat kieltoa noudattavat, mutta nyt epäilykseni ovat heränneet. Petasin nimittäin aamulla pedin ja löysin myöhemmin päivällä sängyltä Elmon vinkulelun. Voisin vaikka vannoa, etten itse sitä siihen jättänyt...





Viimeistä edelliset kirppisromppeet odottavat vielä noutoaan olohuoneen nurkassa. Otin tavoitteeksi tehdä perinpohjaisen, hiljattain etenevän kevätsiivouksen niin, että kun ylimääräinen tavara katoaa, meillä on joka nurkka kuurattuna. Kuurausosio junnaa vielä jälkijunassa, mutta onneksi siivoaminen on sellainen juttu, jonka voi yhtä hyvin siirtää myöhemmäksikin.


Keittiön yläkaapissa hiljaksensa valmistuvat saippuat pyörivät mielessä lakkaamatta. Tässä odotellessa ei auta kuin ruveta googlettelemaan uusia saippuareseptejä! Ajattelin kokeilla eri rasvoja, että saa tuntumaa ja käsitystä siitä, miten mikäkin ainesosa saippuan laatuun vaikuttaa. En halua käyttää tuoksuöljyjä tai eteerisiä öljyjä, mutta jotain luontaisia tuoksuja olisi kiva saada kokeiltua! Kahvi, suola ja vaniljasokeri nyt ainakin, mutta mitäs muuta näitä tähän aikaan vuodesta olisi saatavilla?


tiistai 10. tammikuuta 2017

Lisää väljyyttä makuuhuoneeseen



Elmo-rassu, vahtikoirista ahkerin, on saanut sohvan siirtämisen myötä itselleen uuden tarkkailupaikan. Sohvan kulmalta sillä on hyvät näkymät kauempana siintäviin kerrostaloihin ja lintuihin, jotka liitelevät ohi. Elmolla on tärkeä työ, ja Elmo on siitä itse hyvin tietoinen. Jaksaa jaksaa, painaa painaa! Raskas työ vaatii tietysti vastapainoksi riittävästi lepoa, ja siitä Elmo muistaa pitää huolen. Ei sovi polttaa itseään loppuun. Suremiset kannattaa jättää hevosille; niillä on iso pää.
 

Aitan ovi siirtyi taas joulun jälkeen parvekkeelle. Sillä ei ole mitään varsinaista funktiota siellä, kunhan nojailee seinää vasten, mutta eikö se vain näytäkin aika hyvältä. Ja nuo mustat rottinkituolit; onneksi ostin ne silloin Kodin ykkösen loppuunmyynnistä, vaikka sauma olikin mahdollisimman huono muuttoa ajatellen. Niissä on muuten laputkin vielä näköjään paikoillaan :D Meillä on joku perinpohjaisen vaikeanlaatuinen ongelma tämänkaltaisia viimeistelyasioita kohtaan. Kai ne joskus siitä itsekseen maatuvat pois.





Makuuhuone koki pienen tyhjennyksen, kun päätin luopua peltirullakoista. Niissä on askartelu- ja toimistotavaraa, joille nipistin tilan muualta. Rullakot olivat toki kivat ja kätevät, mutta tähän pieneen asuntoon liika tunkkaiset, pieneen nurkkaan tungetut. Pidän tätä nykyistä kotia ihan vain väliaikaisena etappina, mutta on mahdotonta säilyttää kaikkea kivaa mahdollista tulevaa tarvetta varten. Muutamat antiikkiset huonekalut ovat sellaisia, että niistä pidetään kynsin ja hampain kiinni, vaikka ne eivät täällä näytäkään kivoilta. Peltirullakot sen sijaan eivät ole korvaamattomat. Vapaa lattiapinta-ala painaa vaakakupissa peltirullakkojen omistamista enemmän.








Tämäkin tuoli toimii pääasiassa koirien vahtipaikkana. Minusta koirat ovat niin söpöjä kun pääsevät tarkkailemaan ikkunasta maailmanmenoa. Ei ole sellaista tapahtumaa, joka niillä ei kiinnostaisi. Kävelijät ovat mielenkiintoisia, autot ovat mielenkiintoisia, pyöräilijät ovat mielenkiintoisia. Kaikkein mielenkiintoisimpia ovat tietysti toiset koirat. Niille täytyy joskus vähän murahtaa. Oppivatpa olemaan, mur.





Juuri nettikirpparille listaamani romppeet ovat nyt olohuoneessa kahdessa kasassa, varatuissa ja varaamattomissa. Varaamattomien kasa alkaa viimein huveta niin, että voisi optimistisempi sanoa, että hyvältä näyttää. Tähän uuteen kotiin on ostettu isoja asioita kuten pesukone ja tiskikone, mutta pientä tavaraa ja pieniä huonekaluja on lähtenyt niin paljon, että veikkaisin meillä olevan nyt vähemmän tavaraa kuin muuttaessa. Se on jotenkin ihanan raikas ja vapauttava ajatus: muuttorumba on aivan hirveää, ja kun kuitenkin jossain vaiheessa tästä lähdetään, olisi mahtava saada kaikki omaisuus siirrettyä mahdollisimman vähillä vaivoilla.


Ah, vapautuva tila ja lattia, jolla mahtuisi vaikka vaakasuunnassa pyörimään, jos haluaisi.